Perjantaina 14.11. klo 9.00–12.00
Puheenjohtajat:
Tuuli Kurki, Helsingin yliopisto
Anna-Maija Niemi, Turun yliopisto
Aarno Kauppila, Turun yliopisto
(Työryhmä kokoontuu paikan päällä)
Kautta historian ihmisryhmät, jotka on nimetty “toisiksi” suhteessa vallitsevaan normiin, ovat kohdanneet järjestelmällistä syrjintää ja sortoa. Rotuun, vammaisuuteen ja hulluuteen liittyvät uskomukset, jotka juontavat juurensa kolonialismin ja eugeniikan perinteistä, ovat muokanneet yhteiskunnallista erottelua ja epäinhimillistämistä – ja ne näkyvät nuorten arjessa tänäkin päivänä.
Tässä työryhmässä tarkastellaan niiden nuorten kokemuksia, jotka asemoituvat tai asemoidaan moninaisten sosiaalisten erojen risteämiin, sekä heidän ja heidän verkostojensa tapoja navigoida yhteiskunnassa ja sen palvelujärjestelmässä. Esitykset keskittyvät siihen, miten vammaisuuteen, rotuun ja/tai mielenterveyteen liittyvä syrjintä muokkaa nuorten elämää ja jättää jälkensä heidän elämänkulkuunsa ja tulevaisuuden mahdollisuuksiinsa. Samalla ne luovat tilaa palvelujärjestelmän kriittiselle tarkastelulle sekä vaihtoehtoisten ajattelu- ja toimintatapojen pohtimiselle.
“Och sen hörde jag om det här, så då ansökte jag om det…”: Äitien näkymätön työ kehitysvammaisten nuorten siirtymien ja yhteiskunnallisen osallisuuden äärellä
Aarno Kauppila, Turun yliopisto
Anna-Maija Niemi, Turun Yliopisto
Emilia Lahti, Turun yliopisto
Kehitysvammaisten nuorten elämänkulkuun limittyvät välttämättömällä tavalla erilaiset lakisääteiset vammais- ja sosiaalipalvelut ja koulutukselliset tukitoimet. Näillä palveluilla ja tukitoimilla pyritään mahdollistamaan vammaisten ihmisten yhdenvertaisuutta, osallisuutta ja osallistumista niin koulutuksessa kuin yhteiskunnassa laajemminkin (esim. L 675/2023). On kuitenkin aiempaa tutkimusta siitä, että palveluiden ja tukitoimien järjestämisessä on vaihtelevuutta ja epätasaisuutta, ja niihin sisältyy vammaisia ihmisiä yhteiskunnasta ulossulkevia elementtejä (esim. Pearson ym., 2025; Tarvainen, 2024; Kauppila, 2022). Myös palveluiden hakeminen koetaan yleisesti ottaen haastavaksi ja monimutkaiseksi (Vesala ym., 2023). Lisäksi äitien on todettu tekevän korostuneen paljon työtä kehitysvammaisten nuorten palveluiden saatavuuden eteen (Traustadóttir, 1991; Ryan & Runswick-Cole, 2009).
Esitelmässämme keskitymme tarkastelemaan äitien kerrontaa niistä neuvotteluista, joita he ovat läpikäyneet ruotsinkielisten ja kaksikielisten kehitysvammaisten nuorten palveluiden ja tukitoimien äärellä. Tarkastelumme kohdistuu aikaan, jolloin sekä palvelu- että koulutusjärjestelmä ovat läpikäyneet perustavanlaatuiset uudistukset. Sosiaali- ja terveydenhuollon kokonaisuudistuksen myötä vammaispalveluiden järjestämisvastuu siirtyi kunnilta ja erityishuoltopiireiltä hyvinvointialueille. Koulutuksen kentällä puolestaan oppivelvollisuusiän noston myötä myös kehitysvammaisten nuorten opinnot jatkuvat vähintään 18-vuotiaaksi saakka.
Teoreettisesti ammennamme sukupuolentutkimuksessa kehitetystä näkymättömän työn käsitteestä (Daniels, 1987) ja sen sovelluksista yhteiskuntatieteellisessä vammaistutkimuksessa (Grue, 2024). Näkymätön työ viittaa sellaiseen perheissä tehtävään hoito-, hoiva- ja kasvatustyöhön, jolla on keskeinen rooli kapitalistisen tuotantotalouden uusintamisessa, mutta sitä ei tunnusteta tuottavaksi työksi (Daniels, 1987). Yhteiskunnallisen vammaistutkimuksen piirissä on alleviivattu, että tutkimus tulisi kohdistaa niihin näkymättömän työn muotoihin, jotka ovat välttämättömiä vammaisten ihmisten elämälle ja yhteiskunnalliselle osallisuudelle (Grue, 2024).
Näkymättömän työn käsitettä hyödyntäen keskitymme analysoimaan sitä työtä, jota äidit ovat tehneet nuorten tarvitsemien palveluiden toteutumiseksi sekä koulutuksellisen ja yhteiskunnallisen osallisuuden edistämiseksi. Tutkimuskysymyksemme on, millaista kerrontaa äidit tuottavat siitä työstä, jota he tekevät kehitysvammaisen nuoren siirtymien äärellä neuvotellessaan hänen koulutuksensa, palveluiden ja yhteiskunnallisen osallisuuden mahdollistamisesta.
Nuorten osallisuuden toteutuminen ja kokemukset omaishoidon tuen palvelutarpeen arvioinnissa
Kati Partti
Lapsen omaishoidon tuki on yhteiskunnallisesti merkittävä hoivan ja huolenpidon muoto, jossa vanhemmat toimivat omaishoitajina lapselleen, jolla on vamma tai pitkäaikaissairaus. Tässä kotona toteutettavassa hoivassa lapsen ja nuoren osallisuuteen liittyy jännitteitä, sillä lapsen ja nuoren hoitotaakan korostaminen voi toimia perusteluna vanhemman omaishoidon tuen rahallisen korvauksen saamiselle, mutta samalla lapselle ja nuorelle kuuluvat oikeuden jäävät tämän näkökulman varjoon. Lasten omaishoidon tukea ei tiettävästi ole tutkittu aiemmin lapsen näkökulmasta.
Väitöskirjatutkimukseni tarkastelee lapsen ja nuoren osallisuuden toteutumista ja kokemuksia omaishoidon tuen palvelutarpeen arvioinnissa, jossa lapsen ja nuoren odotetaan arvioivan vanhemmaltaan saamaa tuen tarvetta yhdessä vanhemman ja työntekijän kanssa.
Aineisto on kerätty vuosien 2022–2023 aikana. Tutkimukseen osallistui 19 lasta ja nuorta (6–18 v.) sekä omaishoidon tuen palvelutarpeen arvioinnin tilanteessa mukana olleet vanhemmat ja työntekijät. Aineisto on kerätty videokuvaamalla autenttisia omaishoidon tuen palvelutarpeen arvioinnin tilanteita ja haastattelemalla lapsia ja nuoria arviointitilanteen jälkeen. Tutkimus hyödyntää ja vie eteenpäin lapsen ja nuoren osallisuuden käsitettä uudenlaisessa kontekstissa yhdistäen luovasti sekä vuorovaikutus- että haastatteluaineistoja.
Alustavien tulosten mukaan lapsi ja nuori on omaishoidon tuen palvelutarpeen arvioinnin tilanteessa aikuisten arvioimisen ja tietämisen kohteena, mikä jossain määrin asettaa hänet sivustaseuraajan rooliin aikuisten hallitessa arviointikeskustelua. Lasta ja nuorta osallistettiin ainoastaan kyselemällä. Lapsen ja nuoren näkemyksiä huomioitiin, mutta lopullisessa päätöksenteossa osa näkemyksistä ohitettiin. Lapsi ja nuori oli arviointitilanteessa oman minäkäsityksensä puolustaja ja yhteisen ymmärryksen rakentaja, joka tiedosti omien asioiden hoitamisen tärkeyden ja tarvitsi aikuisen tukea osin vaikeassakin arviointitehtävässä.
Tämä väitöskirjatutkimus nostaa niiden lasten ja nuorten ääntä esille, jotka eivät ole aikaisemmin saaneet siihen mahdollisuutta. Tutkimuksen tuloksia voi hyödyntää mm. lapsiperheiden sosiaalipalvelujen ja vammaispalvelujen kehittämistyössä ei ainoastaan omaishoidon tuen osalta, vaan se antaa arvokasta tietoa myös lapsen ja nuoren osallisuuden mahdollistamisesta muissakin asiakaskohtaamisissa ja institutionaalisissa vuorovaikutustilanteissa. Tutkimus voi antaa hyvän panoksen asiakasosallisuuden vahvistamiseksi ja voi vaikuttaa osaltaan palvelujen kohdentumisen parantamiseen, saavutettavuuteen ja vaikuttavuuteen.
Vaihtoehtoisia ääniä: Oulun nuorten vaikuttajaryhmän näkökulmia osallisuuteen
Helena Korpela, Rauhankasvatusinstituutti ry
Elina Elme, Nuorten Palvelut ry
Esityksessä pyrimme tuomaan esille Oulun nuorten vaikuttajaryhmän kokemuksia osallisuudesta ja inkluusiosta. Vaikuttajaryhmä koostuu marginalisoiduista ja muita heikommassa asemassa olevista nuorista aikuisista, jotka ovat yhteiskunnassamme syrjinnän vaarassa. Vaikuttajaryhmän tehtävänä on toimia vaihtoehtona muodollisille nuorten vaikuttamiselimille, kuten nuorisovaltuusto, ja tarkastella kriittisesti sitä, kuka/millaisista lähtökohdista nuori Suomessa voi saada äänensä kuuluviin, päästä vaikuttamaan ja ylipäänsä kokea vaikuttamisen omakseen. Mitä oikeastaan tarkoitamme ”vaikuttamisella” ja kuka pääsee määrittämään, miten sen ymmärrämme?
Rauhankasvatusinstituutin yhdessä Oulun nuorisopalveluiden ja Nuorten Palvelu ry:n kanssa fasilitoima vaikuttajaryhmä on etsinyt toimintaorientoituneesti muotoaan parin viime vuoden ajan, mutta sen toimintatavat tai -muodot eivät ole vielä vakiintuneita. Kuluvan syksyn aikana zoomaamme nuorten kanssa yhteistoiminnallisesti vaikuttajaryhmän olemassaolon ytimeen ja etsimme vastauksia muun muassa seuraaviin kysymyksiin: Kuka nuori Suomessa saa kokea olevansa ”vaikuttaja” ja kenelle jää ”toiminnan kohteen” asema? Millä tavoin, mihin tai keihin nuoret kokevat vaikuttajaryhmän toiminnan kautta vaikuttaneensa? Millaisten tuntemusten, kokemusten tai taitojen he kokevat itsessään toiminnan kautta vahvistuneen? Millaisia esteitä he omaan kokemukseensa perustuen havaitsevat nuorten yhdenvertaisen osallisuuden ja vaikuttamismahdollisuuksien toteutumiselle omassa paikallistodellisuudessaan? Mikä heidän mielestään oikeastaan on tai tulisi olla vaikuttajaryhmän olemassaolon syy?
Esitys luo katsauksen vaikuttajaryhmän jäsenten ajatuksiin ja kokemuksiin siitä, mitä yhteiskunnallinen vaikuttaminen heidän kokemuksessaan on ja miten he haluavat vaikuttaa. Esitys pyrkii välittämään nuorten ajatuksia ja visioita siitä, millainen on se paikallistodellisuus tai yhteiskunta, jollaista he haluavat aktiivisesti olla luomassa, ja johon/jossa vaikuttaa. Pyrimme herättämään työryhmässä keskustelua siitä, millaisille toimintatavoille ja vaikuttamisen alustoille yhteiskunnassamme tulisi olla enemmän tilaa ja millaista tukea nuoret (kanssa)aikuisilta kaipaavat voidakseen kokea merkityksellisyyttä, kuulumista ja osallisuutta yhteiskunnassamme.
Tauko
Tulemmeko kaikki nähdyksi? Intersektonaalinen näkökulma vähemmistönuorten kokemuksiin oppilaitosten mielenterveyspalveluissa.
Elina Viljavuori, Helsingin kaupunki, Helsingin yliopisto
Mielenterveyskriisi eskaloituu ja varsinkin vähemmistönuoret kokevat muita useammin psyykkistä oireilua. Selvitän, miten opiskeluhuollon mielenterveyspalvelut vastaavat vähemmistönuorten tarpeisiin. Keskityn sateenkaarinuorten, ruskeiden nuorten ja neuroepätyypillisten nuorten kokemuksiin, huomioimalla myös intersektionaaliset sosiaaliset identiteetit. Tarkastelen vähemmistönuorten kokemuksia opiskeluhuollon mielenterveyspalveluista ja rinnastan kokemuksia Helsingin kaupungin opiskeluhuolto- sekä palveluiden tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmiin. Maisterintutkielma on tehty yhteistyössä Helsingin kaupungin toisen asteen opiskeluhuollon kanssa. Teoreettinen viitekehykseni on ontologisesti konstruktionistinen, kriittisesti sosiaalipsykologinen, vähemmistöteoreettinen ja etenkin intersektionaalinen.
Tutkimuskysymykseni ovat: Millaisia intersektionaalisia ja vähemmistöryhmäkohtaisia kokemuksia vähemmistönuorilla on oppilaitosten mielenterveyspalveluista? Miten vähemmistönuorten haastatteluaineistojen kokemukset heijastuvat Helsingin kaupungin opiskeluhuolto- sekä tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmiin?
Tutkielmani aineisto koostuu IMAGINE-konsortion Nuorten osallisuus ja yhdenvertaisuus psykososiaalisissa menetelmissä -tutkimushankkeen fokusryhmähaastatteluista (14 osallistujaa, 15–28-vuotiaita). Analysoin aineistoa refleksiivisen temaattisen analyysin avulla, mikä mahdollistaa nuorten kokemusten syvällisen tarkastelun sekä niiden yhdistämisen yhteiskunnallisiin rakenteisiin.
Muodostin analyysin pohjalta kolme teemaa: 1) näkyvästi näkymättömät vähemmistönuoret, 2) oppilaitosten henkilöstön saneleva valta ja 3) hyvinvointi ja yhdenvertaisuus instituutioiden armoilla. Vähemmistönuoret eivät aina tule nähdyksi ja he kohtaavat monenlaista syrjintää, kuten heteronormatiivisia asenteita, rodullistamista ja väheksyntää. Vähemmistönuoriin kohdistuu lisäksi sanelevaa valtaa henkilöstön puolelta, mikä näkyy esimerkiksi mielenterveysongelmien vähättelynä. Helsingin kaupungin norminannoissa pyritään kiinnittämään huomiota yhdenvertaiseen kohteluun, mutta kokemukset ovat paikoin ristiriidassa norminantojen kanssa. Mielenterveyskriisin vaikutuksia ei voida kuitenkaan ratkaista ainoastaan interventioiden keinoin, vaan muutoksen täytyy olla myös rakenteellista.
Ableismin ja sanismin risteämiä: aktivistien kokemuksia mielenterveyspalveluista
Elina Ikävalko, Hy
Esityksessä tarkastelen hulluustutkimuksen näkökulmista vammaisuuden, psyykkisen kivun ja mielen hyvinvoinnin yhteyksiä nuorten vammais- ja mielenterveysaktivistien kertomana. Samoin kuin kriittinen vammaistutkimus, hullututkimus (mad studies) kyseenalaistaa normaaliuden ja kyvykkyyden ihanteita ja haastaa sanistisia ajattelutapoja, jotka koskevat mieltä, terveyttä ja hoito- ja kuntoutuskäytäntöjä. Se pyrkii tuottamaan vastatarinoita, jotka monipuolistavat hulluuden sosiokulttuurisia merkityksiä. Psyykkisen kivun ajatellaan tästä näkökulmasta syntyvän osana yhteiskunnallisia valtasuhteita ja hulluus nähdään vajavaisuuden sijaan yhtenä kehomielten moninaisuuden ilmentymänä.
Haastattelemani aktivistit vastustavat arjessaan ableistisia käytäntöjä ja yrittävät samalla suojella omaa jaksamistaan. Keskityn esityksessä aktivistien kokemuksiin mielenterveyspalveluista eli siihen, miten palveluissa tunnistetaan tai ollaan tunnistamatta syrjinnän ja yhteiskunnallisen marginalisoinnin yhteydet psyykkisen kivun syntyyn. Aktivistien mukaan mielenterveyspalveluissa yhtäältä palautetaan vammaisen henkilön kokema psyykkinen kipu yksilölliseen kehomielessä nähtyyn puutteeseen ja siitä kumpuaviin ongelmiin (henkilön omasta tulkinnasta riippumatta), eikä toisaalta riittävästi tunnisteta yhteiskunnallisen eriarvoisuuden seurauksia. Tällöin palvelun käyttäjä saattaa esimerkiksi joutua tilanteeseen, jossa hän ”valistaa” ammattilaista rakenteellisesta syrjinnästä. Tulkitsen tätä kohtaamattomuutta episteemisen eriarvoisuuden käsitteen avulla, millä tarkoitetaan marginalisoidussa asemassa olevien – esimerkiksi hulluutta ja vammaisuutta koskevien – kokemuksellisten tietämisen tapojen väheksyntää ja sivuuttamista.
Esitän, että mikäli nuorten kokemaa psyykkistä kipua koskeva yhteiskunnallinen keskustelu ja tarjolla olevat tukimuodot perustuvat yksipuolisesti ajatukseen yksilön ”paranemisesta” diagnostisin kriteerein tarkasteltuna, monien marginalisoitujen ihmisten tarpeet ja kokemukset eivät tule kuulluiksi. Lisäksi paljon puhuttu ”mielenterveyskriisi” koskettaa eri asemassa olevia nuoria eri tavoin. Hulluustutkimuksen tarjoamien jäsennysten avulla voidaan kurottaa kohti hulluuden poliittista tarkastelua ja nähdä mieli yksilöllisen ominaisuuden sijaan sosiaalisena, kulttuurisena ja yhteiskunnallisena kysymyksenä.
Nuorten sijaintinarratiivit Itä-Helsingissä: kertomuksia paikoista, positioista ja yhteiskunnasta
Anni Nyyssölä, Helsingin yliopisto
Tarkastelemme Koneen rahoittamassa tutkimusprojektissamme itähelsinkiläisten nuorten elämää, kuulumisen kokemuksia, tulevaisuuden haaveita ja suhdetta kaupunkiin. Tässä työpaperissa käsittelen väitöskirjaani liittyen ruskeiden ja mustien nuorten käsityksiä omasta sijoittumisestaan ja kuulumisestaan suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan ja maailmaan. Kysyn, mitä nuorten tarinat omasta sijainnistaan suhteessa asuinalueeseensa, suomalaisuuteen, Suomeen ja omaan tai vanhempien lähtömaahan kertovat sosiaalisista kategorioista ja niiden rajoista, mutta myös niistä prosesseista, joissa näitä rajoja tuotetaan?
Itä-Helsinkiin paikantuvassa etnografisesti inspiroituneessa tutkimuksessamme olemme Tarja Tolosen ja Hanna Yrjänän kanssa haastatelleet ryhmä- ja yksilöhaastatteluissa 15–25-vuotiaita nuoria (N=49), joista suurin osa kuuluu ei-valkoisiksi rodullistettuihin vähemmistöihin. Tässä työpaperissa lähestyn aihettani muutaman nuoren esimerkkitarinan kautta.
Paperissani tarkastelen nuorten aikaan ja paikkaan kiinnittyviä kertomuksia omista positioistaan eräänlaisina sijaintinarratiiveina (Anthias 2002). Näissä narratiiveissa nuoret pyrkivät tekemään itselleen ja muille selkoa omista kokemuksistaan suhteessa ympäröiviin normeihin ja diskursseihin, mutta samalla nämä narratiivit myös juontuvat ympäröivistä normeista ja rakenteista. Nuorten tarinat sisältävät kuvauksia erottautumisesta, rasismista ja ulossulkemisesta, mutta myös kodista, kotoisuudesta, ylpeydestä ja huolenpidosta.