Tarkastelemme tässä näkökulmakirjoituksessa Juha Sipilän Ratkaisujen Suomi -hallitusohjelmaa pureutuen vammaisten nuorten asemaan ajankohdan suomalaisessa yhteiskunnassa.
Vammaisuus ja vammaispolitiikka hallitusohjelmassa
Suomi allekirjoitti maaliskuussa 2007 YK:n yleissopimuksen vammaisten henkilöiden oikeuksista (United Nations 2006). Sopimuksella pyritään takaamaan vammaisille henkilöille yhdenvertainen yhteiskunnallinen asema sekä mahdollisuudet toimia ja olla osallisina yhteiskunnassa. Sen ratifiointi velvoittaa allekirjoittaneita valtioita muuttamaan lainsäädäntöään sopimuksen mukaiseksi, jolloin vammaisuutta tarkastellaan ihmisoikeuskysymyksenä. Suomi ei ole vielä ratifioinut sopimusta, vaikka ratifiointia on valmisteltu aina sopimuksen allekirjoittamisesta lähtien.
- Vammaisia ei huomioida erillisenä ryhmänä hallitusohjelmassa.
- Toimenpide-ehdotukset vammaisten osallisuuden lisäämiseksi puuttuvat.
- Sitoutuminen YK:n yleissopimukseen vammaisten henkilöiden oikeuksista puuttuu.
Suomalaiseen politiikkaan sopimus on vaikuttanut siten, että vammaisia henkilöitä koskevat kysymykset ovat olleet vahvasti esillä edellisten hallitusten ohjelmissa. Matti Vanhasen toisen hallituskauden aikana laadittiin Suomen vammaispoliittinen ohjelma vuosille 2010–2015 (STM 2010). Jyrki Kataisen hallitusohjelmassa vammaispolitiikka noudatti pitkälti tätä vammaispoliittista ohjelmaa.
Juha Sipilän hallitusohjelmassa vammaisiin henkilöihin kohdistetut erilliset tavoitteet ja toimenpiteet ovat lähes kadonneet. Vammaiset mainitaan tekstissä yhteensä ainoastaan kaksi kertaa: “Edistetään vammaisten ja osatyökykyisten henkilöiden työllistymismahdollisuuksia avoimille työmarkkinoille” ja “Parannetaan vammaisten yrittäjien toimintamahdollisuuksia” (s. 22). Vammaisjärjestöt ovatkin jo ehtineet kritisoida hallitusohjelmaa vammaispolitiikan unohtamisesta sekä ohjelman esitysten kertautuvista vaikutuksista vammaisten elinoloihin.
Eri arvioiden mukaan Suomessa elää 300 000-500 000 vammaista henkilöä. Erot arvioissa johtuvat vammaisuuden määrittelyn vaikeudesta: kategoria ‘vammaiset’ pitää sisällään varsin heterogeenisen joukon ihmisiä, joiden määrä riippuu siitä, mitä tarkoitusta varten määritystä kulloinkin tehdään. Vammaisuus ei itsessään ole hallinnollinen luokitteluperuste. Vammaisia koskevaa tilastotietoa saadaan lähinnä palveluita ja tukia koskevista tilastoista, jotka kuitenkin piilottavat tukijärjestelmän ulkopuolella olevat henkilöt. Palveluiden käyttäjämäärien perusteella vuonna 2011 Suomessa arvioitiin olevan vähintään 26 000 vammaista nuorta (Ekholm & Teittinen 2014, 16–17). Myös vammaisten elinoloja, osallisuutta ja yhteiskunnallista asemaa koskeva tutkimustieto on niukkaa ja pirstaleista (Haarni 2006). Yhteiskunnallinen päätöksenteko onkin perustunut ohuelle ymmärrykselle vammaisten henkilöiden elämästä ja elinoloista. Sama koskee vammaisten nuorten tilannetta. Keskitymme kirjoituksessamme heidän osaltaan erityisesti koulutuksen, työelämän sekä itsenäisen elämän ja osallisuuden tarkasteluun.
Vammaisten nuorten koulutus
Vammaispoliittisissa sopimuksissa ja ohjelmissa koulutuksella on keskeinen asema. Se nähdään tärkeänä välineenä vammaisten nuorten ja aikuisten osallisuuden edistämisessä, elintason nostamisessa ja syrjäytymisen ehkäisemisessä. Suomessa vammaisten nuorten koulutuksellinen tilanne on jo varsin hyvä: lähes kaikilla vammaisilla nuorilla on peruskoulun jälkeisiä opintoja ja useilla myös peruskoulun jälkeinen tutkinto. Eri vammaryhmiin kuuluvat nuoret asemoituvat kuitenkin eri tavoin peruskoulun jälkeisten koulutusmahdollisuuksien mukaan. Tämä tuottaa eroja koulutustasoon ja työllistymismahdollisuuksiin. (Niemi 2015.)
Hallitusohjelmassa tavoitellaan samanaikaisesti sekä koulutuksesta syrjäytymisen ehkäisemistä että työurien pidentämistä. Näiden toimenpiteiden kohteena on syrjäytymisvaarassa olevaksi nimettyjen nuorten joukko, joiden kohdalla ratkaisua haetaan mm. moniammatillisen yhteistyön vahvistamisesta. Vammaisten nuorten kohdalla tällainen keinovalikko näyttäytyy kuitenkin ristiriitaisena. Useat vammaiset nuoret ovat jo vahvasti tuettuina moniammatillisen yhteistyön ja verkostojen piirissä. Vaikka näillä pyritään turvaamaan heille peruskoulun jälkeinen opiskelu ja/tai kuntoutuspaikka, eivät hallitusohjelmassa esitetyt toimenpiteet ole yksiselitteisesti edistäneet nuorten osallisuutta koulutusmarkkinoilla ja työelämässä.
Moniammatillisen yhteistyön kääntöpuolena on voimakas professionaalistuminen, mikä voi jättää varjoonsa nuorten näkökulmien ja omien koulutustoiveiden kuulemisen (Mietola 2010). Hankaluutena ei ole niinkään se, että nuori ei pääsisi johonkin koulutukseen kiinni, vaan se, pääseekö hän omia toiveitaan vastaavaan koulutukseen ja se, mitä tapahtuu koulutuksen jälkeen. Vammaiset nuoret saattavat jäädä kiertämään koulutuksesta toiseen siirtymättä näiden välissä lainkaan työmarkkinoille. (Niemi 2015.) Useilla siirtymää työelämään ei tapahdu koskaan, kun jäädään kiertämään erilaisissa koulutuksissa ja kuntoutuksissa ilman aikuistumisen siirtymäriittejä (ks. Baron ym. 1999). Tällainen ”ikuinen nuoruus” (em.) on tavanomaista erityisesti kehitysvammaisten henkilöiden kohdalla, jotka usein siirtyvät toisen asteen koulutuksesta suoraan päivätoimintaan.
Hallitusohjelmassa linjataan, että ammatillisen koulutuksen työpaikoilla tapahtuvaa oppimista lisätään. Näemme tämän positiivisena, sillä työhön perustuva opiskelu voi innostaa monia enemmän kuin koulumainen opiskelu. Työn kautta oppimista pidetään myös tärkeänä ammatillisen erityisopetuksen muotona. Vammaisten nuorten kohdalla työssäoppimisen painottaminen ei kuitenkaan vielä itsessään ole ratkaisu. Aiemman tutkimuksen mukaan vammaisille nuorille soveltuvien työssäoppimispaikkojen löytäminen voi olla haastavaa. Opiskelijat ovat kohdanneet myös syrjintää, sillä työpaikat eivät ole aina olleet halukkaita tarjoamaan työssäoppimispaikkoja erityisopiskelijoille (esim. Jauhola & Vehviläinen 2015).
Vammaisten nuorten työllistyminen
Vammaisten nuorten työllistyminen palkkatyöhön on vähäisempää kuin muiden ikäryhmään kuuluvien ja se on verrattavissa vammaisten henkilöiden yleiseen työllisyysasteeseen, joka on arviolta 15–20 prosenttia (Ekholm & Teittinen 2014; Vesala ym. 2014). Nuorisotakuun lisäksi vammaisten henkilöiden työllisyystilanne on huomioitu hallitusohjelman Hyvinvointi ja terveys-alueelle kuuluvassa ’Osatyökykyisille tie työelämään’ -kärkihankkeessa, jonka tavoite on edistää vammaisten ja osatyökykyisten henkilöiden työllistymismahdollisuuksia avoimille työmarkkinoille. Keskeisiksi toimenpiteiksi esitetään esimerkiksi tiedottamisen vahvistamista tarjolla olevista työllistämistä koskevista palveluista, keinoista ja etuuksista. Lisäksi halutaan tukea asiakaslähtöisyyttä palveluketjussa ja -ohjauksessa sekä varmistaa työnantajalle annettava tuki. Edelleen tavoitteena on lisätä työhönvalmennusta, parantaa vammaisten yrittäjien toimintamahdollisuuksia sekä poistaa työkyvyttömyyseläkkeen ja ansiotulon kannustinloukkuja.
Hallitusohjelma näyttää kuitenkin jättävän avoimeksi sen, miten edellä mainituista toimenpiteistä edetään vammaisten ja osatyökykyisten parempiin työllistymismahdollisuuksiin. Ainoana konkreettisena toimenpiteenä esitetään Osatyökykyiset työssä -ohjelman toimintamallin laajentamista osatyökykyisten työllistymisen ja työssä jatkamisen tueksi. Toimintamalli ei sinänsä tarjoa uusia keinoja työllistymisen tukemiseen: siinä ehdotetut välineet ovat kentällä jo tuttuja ja toimiviksi havaittuja. Lisäksi ne kohdistuvat pääasiassa työnhakijaan. Työnantajapuolen kohdalla keinot rajautuvat kannustaviin ja tukeviin toimenpiteisiin.
Hallitusohjelmassa ei edes viitata työmarkkinoiden rakenteellisiin kysymyksiin, kuten yleiseen työmarkkinatilanteeseen tai työmarkkinoilla tapahtuvaan syrjintään. Nämä vaikuttavat merkittävästi vammaisten henkilöiden työllistymisen lähtökohtiin ja asemaan työmarkkinoilla (ks. Ekholm & Teittinen 2014). Vammaisten henkilöiden työmarkkina-asemaa parantavista keinoista on nostettu esiin ainoastaan yrittäjyys. Tämä on kuitenkin mahdollinen vaihtoehto vain hyvin pienelle osalle avoimille työmarkkinoille pyrkivistä vammaisista henkilöistä.
Pidämme kuitenkin myönteisenä hallitusohjelmassa esitettyä tavoitetta työkyvyttömyyseläkkeen ja ansiotulon kannustinloukkujen poistamisesta (s. 15). Monet työmarkkinoilla olevat vammaiset henkilöt saavat työkyvyttömyyseläkettä tai takuueläkettä, joka nykyisen lainsäädännön seurauksena rajoittaa ansiotulojen määrää (ks. Hakala 2013). Sosiaaliturvan tulorajojen mahdollisilla muutoksilla on varmasti positiivisia yksilötason vaikutuksia osa-aikatyössä työskentelevien henkilöiden elintasoon. On kuitenkin vaikea ymmärtää, miten muutos vaikuttaisi yleiseen työmarkkinatilanteeseen.
Hallitusohjelmassa ei myöskään huomioida muita työmuotoja, kuten avotyötä ja työtoimintaa. Suurin osa kehitys- ja vaikeavammaisista nuorista siirtyy suoraan toisen asteen opinnoista erilaisiin työ- ja päivätoimintoihin ja ainoastaan hyvin pieni osa tästä ryhmästä osallistuu palkkatyöhön (Vesala ym. 2015). Pohdimmekin, näkeekö nykyinen hallitus työmarkkinoiden ulkopuolelle jäävien vaikeimmin vammaisten nuorten aseman olevan kunnossa jo nykyisellään, kun hallitusohjelmassa ei linjata siitä mitään.
Vammaisten nuorten itsenäinen elämä ja osallisuus
Vammaisia nuoria koskevassa tutkimuksessa ja vammaispolitiikassa erittäin keskeinen käsite on itsenäinen elämä (independent living) (ks. Mietola ym. 2013). Käsite määrittää, millaiseen elämään vammaisella henkilöllä on oikeus, ja millä tavoin se mahdollistetaan. Itsenäinen elämä on omaksuttu myös YK:n sopimukseen, jossa sillä viitataan yksilön oikeuteen asua lähiyhteisössä, tehdä omaa elämäänsä koskevia valintoja ja saada riittävää apua ja tukea näiden mahdollistamiseksi. Erityisesti kehitysvammaisten ihmisten elämää ja oikeuksia koskevissa tarkasteluissa itsenäisen elämän käsite on ollut keskeinen. Nykyään kehitysvammaiset nuoret, toisin kuin aiemmat sukupolvet, tavoittelevat usein itsenäistä, tavallista aikuisuutta, johon kuuluu oma asunto, palkkatyö ja perhe.
Vammaisen nuoren elämässä itsenäistyminen tapahtuu kuten muillakin – muuttamalla lapsuudenkodista omilleen. Heidän mahdollisuutensa valita ja vaikuttaa elämäänsä ovat kuitenkin monesti rajatummat kuin muilla nuorilla. Vammainen nuori joutuu usein sovittamaan omat itsenäistymistä koskevat toiveensa siihen, milloin ja mistä voi saada tarpeitaan vastaavan asunnon ja sellaista tukea, joka mahdollistaa arjessa selviämisen. Pohjoismaisissa tarkasteluissa on tuotu esiin, että vammaiset henkilöt saattavat joutua asumaan tulotasoaan kalliimmassa asunnossa esteettömyyden tai palveluiden saatavuuden vuoksi (ks. esim. Socialstyrelsen 2010; Mietola ym. 2013). Hallitusohjelmaan sisältyvä asumistuen leikkaus (s. 23) kohdentuukin perustavalla tavalla juuri vammaisiin. Asumiskustannusten noustessa vammainen henkilö ei välttämättä voi muuttaa huokeampaan asuntoon, vaan ainoa vaihtoehto on elää entistä niukemmilla tuloilla.
Hallitusohjelmassa esitetyt uusien asuntojen esteettömyysvaatimusten höllentäminen (s. 11) ja asumistuen leikkaus kohdistuvat voimakkaimmin juuri itsenäisesti asuviin vammaisiin henkilöihin, sillä taloudellinen kurjistuminen ja esteettömien asuntojen puute vaikeuttavat itsenäistä asumista ja itsenäistymistä. Nuorten kohdalla nämä todennäköisesti jarruttavat lapsuudenkodista muuttamista ja rajaavat entisestään vammaisten nuorten valinnanmahdollisuuksia. Tuen leikkaamisesta seuraava taloudellinen niukkuus vaikuttaa myös suoraan osallistumiseen ja osallisuuteen: mahdollisuuksiin liikkua, harrastaa, rakentaa sosiaalisia suhteita ja osallistua palvelujärjestelmän ulkopuoliseen yhteisöön ja yhteiskuntaan.
Vammaisten ratkaisujen Suomi?
Hallitusohjelmassa maalataan kuvaa tulevaisuuden Suomesta valtiona, jossa hyvinvointi ja pärjääminen toteutuvat sekä vaikuttaminen ja yksilöllisten valintojen tekeminen on mahdollista (s. 20). Vammaisilla henkilöillä nämä yllä mainitut tavoitteet ovat usein perustavalla tavalla riippuvaisia riittävästä taloudellisesta tuesta ja palveluista. Vaikka hallitusohjelmassa linjataan työkyvyttömyyseläkkeen ja ansiotulon kannustinloukkujen poistamisesta, tulevat muut edellä käsitellyt ohjelman esitykset mitä todennäköisimmin lisäämään vammaisten nuorten elämässä taloudellista niukkuutta sekä vähentämään heidän valinnan, toiminnan ja osallisuuden mahdollisuuksia.
Nuorten elämään epävarmuutta tuottavat poliittiset päätökset eivät edistä hallitusohjelman tavoitteita hyvinvoinnin ja vaikuttamismahdollisuuksien lisääntymisestä. Useat hallitusohjelman esityksistä poikkeavat siitä poliittisesta linjasta, jota viime vuosikymmeninä on tehty vammaisten oikeuksien ja yhteiskunnallisen inkluusion edistämiseksi. Vammaisuus puuttuu hallitusohjelmasta, eikä hallitusohjelman esitysten kertautuvia vaikutuksia vammaisten henkilöiden elämään mitä ilmeisimmin ole arvioitu. Silmiinpistävää on myös se, että ohjelmassa ei sitouduta YK:n vammaisten oikeuksien sopimuksen ratifioinnin loppuunsaattamiseen. Kyseinen sopimus konkretisoi sitä, millaiset tekijät vaikuttavat vammaisten henkilöiden osallisuuteen ja miten osallisuus mahdollistetaan. YK:n sopimus tarjoaisi juuri niitä konkreettisia ratkaisuja, joita hallitusohjelma peräänkuuluttaa, mutta tarjoaa kovin vähän.
Tekstimme otsikko “tuottavuusloikka pyörätuolilla” viittaa epäsuhtaan siinä, keihin hallitusohjelmassa esitetyt leikkaukset kohdistuvat. Haluamme otsikollamme alleviivata sitä, millä tavoin hallituksen käyttämä kieli tekee näkyväksi sen, keiden lähtökohdista ohjelma on tehty. Emme löytäneet hallitusohjelmasta ymmärrystä sitä kohtaan, minkälaisista elämäntilanteista ja millä resursseilla vammaiset henkilöt lähtevät “loikkaamaan” tai “osallistuvat talkoisiin”. Hallitusohjelma, jonka päätöksillä on merkittäviä seurauksia vammaisten henkilöiden elinoloihin, vaikenee vammaisuudesta. Tämä jos mikä on arvovalinta.
Kirjoittajat
Anna-Maija Niemi
KT, post doc-tutkija
Helsingin yliopisto, Käyttäytymistieteiden laitos
Aarno Kauppila
KM, tohtorikoulutettava
Helsingin yliopisto, Käyttäytymistieteiden laitos
Reetta Mietola
KT, tutkijatohtori
Helsingin yliopisto, Sosiaalitieteiden laitos
Lähteet
Baron, Stephen, Riddell, Sheila & Wilson, Alistair (1999) The secret of eternal youth: identity, risk and learning difficulties. British Journal of Sociology of Education, 20 (4), 483–499.
Ekholm, Elina & Teittinen, Antti (2014) Vammaiset nuoret ja työntekijäkansalaisuus: Osallistumisen esteitä ja edellytyksiä (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.). Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 133. KELA: Helsinki. (Viitattu 21.1.2016.)
Haarni, Ilka (2006) Keskeneräistä yhdenvertaisuutta. Vammaisten henkilöiden hyvinvointi ja elinolot Suomessa tutkimustiedon valossa (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.). Stakes raportteja 2006: 6. Helsinki: Stakes. (Viitattu 21.1.2016.)
http://valtioneuvosto.fi/sipilan-hallitus/hallitusohjelma (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.) (Viitattu 21.1.2016.)
Jauhola, Laura & Vehviläinen, Jukka (2015) Syrjintä koulutuksessa. Erityistarkastelussa kokemukset yhdenvertaisuuden toteutumisesta opintojen ohjauksessa eri vähemmistöryhmiin kuuluvien nuorten osalta (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.). Oikeusministeriö, selvityksiä ja ohjeita 21/2015. (Viitattu 21.1.2016.)
Mietola, Reetta (2010) Reippaasti itekseen vai kädestä pitäen? Monenlaiset oppilaat, ammatinvalinnanohjaus ja koulutusmarkkinoiden asiakkuus. Teoksessa Katri Komulainen, Seija Keskitalo-Foley, Maija Korhonen & Sirpa Lappalainen (toim.) Yrittäjyyskasvatus hallintana. Tampere: Vastapaino, 156–186.
Mietola, Reetta, Teittinen, Antti & Vesala, Hannu T. (2013) Kehitysvammaisten ihmisten asumisen tulevaisuus. Kansainvälisiä esimerkkejä ja vertailu Suomeen (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.). Suomen ympäristö 3/2015. (Viitattu 21.1.2016.)
Niemi, Anna-Maija (2015) Erityisiä koulutuspolkuja? Tutkimus erityisopetuksen käytännöistä peruskoulun jälkeen. (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.)Helsingin yliopisto, käyttäytymistieteiden laitos. Kasvatustieteellisiä tutkimuksia 264. (Viitattu 21.1.2016.)
Socialstyrelsen (2010) Alltjämt ojämlikt! Levnadsförhållanden för vissa personer med funktionsnedsättning. (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.) Socialstyrelsen, artikelnr 2010-6-21. (Viitattu 11.10.2015.)
STM (2010) Vahva pohja osallisuudelle ja yhdenvertaisuudelle: Suomen vammaispoliittinen ohjelma VAMPO 2010–2015. (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.) Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2010:4. Yliopistopaino: Helsinki. (Viitattu 21.1.2016.)
United Nations (2006) Convention on the Rights of Persons with Disabilities and Optional Protocol (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.). (Viitattu 21.1.2016.)
Vesala, Hannu T., Klem, Simo & Ahlstén, Marika (2015) Kehitysvammaisten ihmisten työllisyystilanne 2013–2014 (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.). Kehitysvammaliiton selvityksiä 9. Kehitysvammaliitto ry: Helsinki.
Vesala Hannu, T., Teittinen Antti & Kaikkonen Risto (2014) Vammaispalveluja tarvitsevien kotitalouksien koettu taloudellinen tilanne vuonna 2013. ATH-tutkimuksen tuloksia (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.). Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen työpapereita 37/2014, s.45–48. (Viitattu 21.1.2016.)