Nuoruus hallitusohjelmassa -sarjan kirjoitukset arvioivat moniäänisesti Sipilän hallitusohjelman nuorisovaikutuksia. Kirjoituksissa ruoditaan paitsi nuoria koskevan yhteiskunnallisen keskustelun valtavirtateemoja, kuten koulutus- ja työmarkkinakansalaisen aseman lunastamisen ehtoja, myös marginaalisempia tai hallitusohjelmassa vaiettuja aihepiirejä – vähemmistöryhmien erityiskysymyksistä syrjäseutujen nuorten arkeen. Tässä epilogitekstissä teemme kirjoitussarjan inspiroimina muutamia kokoavia nostoja.
Keskitymme tässä epilogissa erityisesti niihin ilmiöihin ja näkökulmiin, jotka ovat saaneet vain vähän huomiota hallitusohjelmassa, mutta jotka nuorisotutkimusten mukaan ovat nuorten elämässä keskeisiä, merkityksellisiä ja väistämättömiä. Tällä tavoin haluamme muistuttaa tutkitun tiedon arvosta poliittisia prioriteetteja ja agendoja laadittaessa. Selvää on, ettei aiempaa tiiviimpään hallitusohjelmaan mahdu koko nuoren ikäpolven elämänkirjo. Silti se, mitkä nuorisoagendat hallitusohjelmaan on valittu ja mistä on vaiettu, on paitsi poliittisen priorisoinnin kysymys, myös arvovalinta.
Se, mitkä nuorisoagendat hallitusohjelmaan on valittu ja mistä on vaiettu, on poliittisen priorisoinnin kysymys ja arvovalinta.
Vaaliohjelmista hallitusohjelmaan
Viime keväänä analysoimme eduskuntapuolueiden vaaliohjelmien näkökulmia nuoriin ja nuoruuteen. Totesimme myönteisesti, että nuoret olivat varsin vahvasti mukana vaaliohjelmissa. Lähiluenta osoitti kuitenkin nuorten poliittisen käsittelyn kaksinapaisuuden: väliin nuori sukupolvi näyttäytyi myyttisenä tulevaisuuden lupauksena, väliin aikuisyhteiskunnan toimenpiteiden kohteena. Vaaliohjelmissa nuoret asemoitiin politiikan ulkokehälle, ja heille avautui vain vähän yhteiskunnallisen toimijan paikkoja muillakaan elämänalueilla.
Tavoitteet perustuvat ideaalille yksilöstä, joka haluaa ja pystyy ohjaamaan elämäänsä.
Hallitusohjelma alkaa ilahduttavasti yhteiskunnallisella visiolla siitä, että jokaisen tulisi voida kokea olevansa tärkeä. Kuten monet kirjoitussarjan kirjoittajat ovat todenneet, siitä löytyy myös muita kauniita tavoitteita, kuten luottamuksen ja yhteisöllisyyden vahvistaminen sekä yksilöllisen vastuunkannon tukeminen. Innovatiivisuutta, yritteliäisyyttä ja vastuuta henkivät tavoitteet perustuvat kuitenkin ideaalille yksilöstä, joka haluaa ja pystyy ohjaamaan elämäänsä. Sen kääntöpuolena niille, jotka eivät voi lunastaa täysivaltaisen yksilökansalaisen ihannetta, on tarjolla rajatumpi asema erilaisten toimenpiteiden kohteena (Pekkarinen). Näin on myös nuorten kohdalla.
Hallitusohjelma jatkaa vaaliohjelmista tuttua toimenpidekeskeistä retoriikkaa, jossa nuori ikäpolvi määrittyy etupäässä palveluyhteiskunnan asiakkaaksi tai suoritusyhteiskunnan ponnistelijaksi (Aaltonen; Kivijärvi; Huttunen & Pekkarinen; Lähteenmaa). Samalla ymmärrys erilaisten yhteisösidosten merkityksestä on verrattain kapea. Nuorten asema perheenjäseninä typistyy hoivan kohteena olemiseen, eikä nuorten omaehtoisia (vertais)ryhmäsidoksia ja niiden merkitystä huomioida.
Arvokkuuden kokemus
Arvokkuuden tunteet liittyvät sekä henkilökohtaisiin, ruumiissa kiinni oleviin kokemuksiin että median muokkaamiin mielikuviin. Ville-Samuli Haverinen (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.) (2012) analysoi vuoden 2011 eduskuntavaalien alla käytyä mediakeskustelua kahdessa sanomalehdessä. Keskeisin nuorille julkisessa keskustelussa tarjoutunut yhteiskunnallinen paikka oli Haverisen analyysin mukaan ”oman elämänsä uhrit”, jossa nuoret esitettiin heille tarpeellisiksi arvioitujen toimien tai vaikuttamisen kohteena. Nuorten arvostamisesta – tai sen puutteesta – kertovat sellaiset tyypillisesti nuoriin liitetyt määreet kuin tietämättömyys, passiivisuus ja voimattomuus.
Hallitusohjelmaa on luettava paitsi poliittisena toimenpidedokumenttina, myös julkisen mediakeskustelun keskeisenä resurssina, josta juttusarjan kirjoittajien mukaan heijastuu nuoriin kohdistuva epäluottamus monella tavoin. Ei ole ihme, jos nuorten on vaikeaa tai epämieluisaa tunnistaa itseään huolen ja riskien kyllästämästä nykykeskustelusta. Vieraantuminen tai tietoinen etäisyys omaa ikäpolvea koskevasta keskustelusta on tämän päivän yhteiskunnassa yksi yhteisösiteiden haurastumisen signaali.
Nuorten on vaikeaa tai epämieluisaa tunnistaa itseään huolen ja riskien kyllästämästä nykykeskustelusta.
Nuoren arkea jäljittävä Nuorisobarometri 2015 (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.) käy hyvin hallitusohjelman keskustelukumppaniksi. Sen mukaan noin puolet 15–29-vuotiaista vastaajista on täysin samaa mieltä väitteen ”Tunnen olevani arvokas” kanssa. Suunnilleen sama määrä sanoo pystyvänsä toimimaan arvojensa mukaisesti. Väitteen ”Arkielämä tuottaa minulle mielihyvää” kanssa on täysin samaa mieltä noin 40 prosenttia vastaajista. Nämä luvut ovat liian alhaisia, jotta voitaisiin puhua itsensä tärkeäksi kokevasta nuoresta ikäpolvesta.
Eriarvoinen nuoruus
Nuorisobarometrin tulokset nuorten arvokkuuden kokemisesta ovat erityisen pysäyttäviä, kun tarkastellaan taloudellista ja sosiokulttuurista eriytymistä nuoren ikäpolven sisällä. Eriytyminen ja eriarvoisuus ovat omiaan haurastuttamaan sekä suhdetta yhteiskuntaan että solidaarisuutta nuoren sukupolven sisällä: tunnetta siitä, että ollaan samassa veneessä, tuetaan toisia, kyetään sitomaan luontevia sosiaalisia siteitä, taistellaan yhteisistä asioista ja eletään samassa maailmassa.
Yhtenä Nuorisobarometrin keskeisimpänä tuloksena (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.) nousee esiin nuorten arkeen liittyvän epätasa-arvoisuuden monimuotoisuus. Tulokset oikeuttavat osaltaan hyvinvointinäkökulmaa, joka hallitusohjelman tavoitelauseista on luettavissa. Näkökulma rajautuu hallitusohjelmassa kuitenkin turhan kapeaksi, etupäässä virallisen yhteiskunnan koulutus- ja työmarkkina(etuus)kysymykseksi. Otetaan esimerkiksi taloudellinen epätasa-arvo. Se näkyy Nuorisobarometrin mukaan nuorten toimeentulo-ongelmien ja etuuksien tarpeiden lisäksi myös kompleksisena ylisukupolvisena ilmiönä, joka koskettaa laajasti nuorten arkipäivän sosiaalisia suhteita, tekemisen mahdollisuuksia ja ihmisarvon kokemuksia. Hyvin toimeentulevat tapaavat ystäviään useammin, kokevat vähemmän yksinäisyyttä ja voivat harrastaa enemmän ja monipuolisemmin kuin vähävaraisemmat tai muutoin syrjään jääneet nuoret. Nämä arjen epävirallisia suhteita, toimintakykyä ja ympäristöjä koskevat epäoikeudenmukaisuuden teemat jäävät hallitusohjelmassa lähes koskemattomiksi alueiksi (Liikanen & Rannikko; Olkkonen & Vilmilä).
Taloudellinen epätasa-arvo koskettaa laajasti nuorten arkipäivän sosiaalisia suhteita, tekemisen mahdollisuuksia ja ihmisarvon kokemuksia.
Nuori sukupolvi näyttäytyy hallitusohjelmassa teknologisen edistyksen edelläkävijänä. Tähän liittyen digitalisaatio on nostettu hallituksen yhdeksi kärkihankkeeksi, jonka kautta tavoitellaan muun muassa tasa-arvoisia mahdollisuuksia palveluihin ja koulutukseen. Tavoitetta on muiden yhteiskunnallisten uudistusten ohella tarkasteltava myös kriittisesti. Hallituksen kaavailemassa muodossa, erityisesti palveluiden siirtämisenä sähköiseen muotoon, voi digitalisaatio vahvistaa olemassa olevia eriarvoisuuksia tai synnyttää uutta epätasa-arvoisuutta (Wass, Lahtinen & Ahonen; Niemi; Armila). Digisukupolven edustajinakin nuoret tahtovat ja tarvitsevat palveluita ja kohtaamisia myös verkon ulkopuolella (Aaltonen; Kivijärvi).
Itä-Suomen yliopiston sosiologian professori Juho Saari puhuu henkisen ilmaston muutoksesta Suomessa. Saari tutkimusryhmineen on todennut suomalaisten asenteiden raaistuvan, mikä näkyy muun muassa avoimesti osoitetussa epäluottamuksessa erityisesti heikoimmassa asemassa olevia kansalaisia kohtaan. Määreet kuten laiska, vastuuton, pummi ovat julkisen nykykeskustelun perussanastoa. Tämä ei voi olla vaikuttamatta siihen, miten marginaaliin asemoidut nuoret oman paikkansa yhteiskunnassa kokevat. Lasten eriarvoisuutta tutkineiden Mia Hakovirran ja Johanna Kallion (2014) mukaan lapset itse kytkevät köyhyyden nöyryyteen ja huomaamattomuuteen: ”Pitää tyytyä vähempään”. Lapset liittävät köyhyyteen myös sosiaalisen leimautumisen.
Nuorisovaikutuksia arvioitaessa hallitusohjelmaa on syytä lukea sekä toimenpidelistauksena että kertomuksena arvovalinnoista koskien nuoria ja heidän paikkaansa suomalaisessa yhteiskunnassa. Nuorisobarometri osoittaa nuorten kiinnittymisessä suomalaiseen yhteiskuntaan tapahtuvan heilurimaista liikettä. Viimeisin käänne on selvästi haurastumaan päin. Tämä voidaan lukea nuorten epäsuorana kritiikkinä myös hallituksen suuntaan: poliittiset toimet eivät ole omiaan tarjoamaan nuorille kiinnekohtia yhteiskuntaan. Suomi ei ole kuitenkaan vain palvelu- ja suoritusyhteiskunta, eikä yhteiskuntasuhteen haurastumisessa ole kyse vain palveluiden ja suoritusten ulkopuolelle jäämisestä. Kyse on poliittisesti merkityksellisistä täysivaltaisuuden ja arvokkuuden kokemuksista, jotka jäävät hallitusohjelman kaltaisissa dokumenteissa vähälle huomiolle.
Oikeus oikeuksiin
Nuorista käytävää yhteiskunnallista keskustelua leimaavat edellä kuvattujen määreiden lisäksi tarvenäkökulmat: nuorilla on tarpeita, joihin aikuisyhteiskunnan tehtävä on vastata. Jotkut – tai joidenkin – tarpeet määrittyvät perustelluiksi, toiset perusteettomiksi. Tästä rajanvedosta käydään kovaa poliittista kamppailua, mistä vaikkapa nuorten turvapaikanhakijoiden elintasosta käytävä keskustelu kertoo. Sama näkökulma hallitsee myös vaali- ja hallitusohjelmien kaltaisia dokumentteja. Tarpeiden sijaan nuorten yhteiskunnallista asemaa olisi poliittisessa keskustelussa syytä lähestyä oikeuksien näkökulmasta (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.). Oikeusperustaisuus merkitsee kaikessa yksinkertaisuudessaan sitä, että ihmisoikeudet ymmärretään kaikkien ihmisten oikeuksiksi ja yhteiskuntapolitiikka keinoksi näiden oikeuksien toteutumiseen. Tällöin politiikka ja siihen liittyvät palveluratkaisut eivät supistu vain ihmisten tarpeiden tyydyttäjiksi.
Viime vuonna julkaistiin Outi Lepolan tekemä tutkimuskatsaus (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.) nuorten oikeuksien toteutumisesta. Lepolan kokoaman tutkimus- ja seurantatiedon valossa on ilmeistä, että nuoriin kohdistuu monenlaisia oikeusrikkomuksia, jotka näkyvät syrjintänä eri tavoin. Alueellinen eriarvoisuus rikkoo taloudellisen epätasa-arvon tapaan perusoikeuksien yhdenvertaisuusvaatimusta (Armila; Mäntylä, Kiilakoski & Gretschel). Tiettyihin ryhmiin kuuluvat, kuten maahanmuuttajataustaiset ja romaninuoret, kohtaavat vakavaa ja laaja-alaista syrjintää (Kivijärvi; Niemi). Myös vammaisten nuorten elämää vaikeuttavat rakenteellisen syrjinnän ohella arkiset syrjintäkokemukset (Niemi, Kauppila & Mietola). Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluviin henkilöihin kohdistuvia kielteisiä asenteita ja syrjintää esiintyy monilla eri elämänalueilla (Aarnio & Taavetti). Myös sukupuolten tasa-arvon suhteen riittää kehitettävää (Aapola-Kari).
Lepolan katsaus vahvisti vuoden 2014 Nuorisobarometrin (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.) tulosta nuorten kohtaaman syrjinnän yleisyydestä (ks. myös Kivijärvi, Myllyniemi & Peltola 2015). Poliittisten päättäjien huomion tulisi kiinnittyä syrjintään puuttumisen keinoihin ja resursseihin. Nuoret eivät välttämättä tunne oikeuksiaan ja kynnys omien oikeuksien ajamiseen on korkea. Myöskään keinoja oikeusturvan käyttämiseen ei tunneta. Kuten Lepola toteaa, ”oikeus syrjimättömyyteen on otettava vakavasti ja luotava rakenteita ja toimintamalleja, jotka lisäävät tiedonsaantia syrjinnästä, helpottavat syrjintää kokeneen mahdollisuuksia hakea hyvitystä oikeudenloukkauksesta ja tehostavat syrjintään puuttumista”. Vuonna 2015 voimaan tullut uusi yhdenvertaisuuslaki vahvistaa syrjimättömän politiikan ja käytännön työn lähtökohtia. Hallitusohjelmassa vähemmistöryhmien erityiskysymykset jäävät kuitenkin piiloon. Yhdenvertaisuuden lähtökohtaan tukeudutaan hämmästyttävän vähän, vaikka Suomen yhteiskunnallinen tilanne peräänkuuluttaa yhdenvertaista yhteiskuntapolitiikkaa.
Koko hallitusohjelmaa voi pitää ihmisoikeuksien osalta hyvin niukkasanaisena.
Hallitusohjelmassa on erillinen alaluku sisä- ja oikeusasioille, jossa oikeusteema kohdennetaan perus- ja ihmisoikeuksien sijaan kriminaalipoliittiseen kehykseen ja tuomioistuimen tehtäväalueeseen (Huhta & Honkatukia). Koko hallitusohjelmaa voi pitää ihmisoikeuksien osalta hyvin niukkasanaisena, vaikka globaali ja kansallinen tilanne vaatisi perusteellista poliittista keskustelua ihmisoikeuksien soveltamisesta niin yksilöiden, vähemmistöryhmien kuin ikäryhmien näkökulmista (ks. Järjestöjen yhteinen tiedote 2015 (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.)).
Tulevaisuuden globaali sukupolvi
Jos hallitus pyrkii tekemään uudistumista tukevaa politiikkaa – kuten hallitusohjelma vahvasti ilmentää – nuorten näkökantoja tulisi erityisesti kuunnella ja kunnioittaa. Vuoden 2016 Nuorisobarometrin teemana on ”Tulevaisuus”. Nuorisobarometria valmisteltaessa nuorilta ja heidän parissaan työskenteleviltä on kysytty, millaisia asioita tähän olisi syytä sisällyttää. Nuorten esiin nostamiksi kärkiteemoiksi nousivat maahanmuutto ja muuttoliike, ympäristöasiat sekä hyvinvointivaltion ja oman elämän tulevaisuus.
Nuorten tulevaisuuden kysymysten kärkisijoilla ovat siis muuttoliikkeen ja ilmastonmuutoksen kaltaiset globaalit teemat. Se ei hämmästytä. Nuoria on maapallolla vuonna 2016 enemmän kuin koskaan aiemmin, ja nuorten ikäpolvi on maailman mittakaavassa pikemmin enemmistö kuin vähemmistö. Suurin osa nuorista asuu globaalissa etelässä, ja pääosa rajat ylittävästä muuttoliikkeestä on lasten, nuorten ja perheiden liikettä. Kuten puolueiden vaaliohjelmia, myös hallitusohjelmaa vaivaa kansallisvaltiokeskeisyys, vaikka Suomen politiikka on yhä tiiviimmin yhteyksissä tapahtumiin Suomen ja Euroopan ulkopuolella. Hallitusohjelman Eurooppa-keskeisyys on EU-jäsenyyden kautta ymmärrettävää, mutta globaalin vastuun ja nuoren ikäpolven asialistan näkökulmasta rajallinen (Laine). Kyse ei ole vain politiikan rajojen venyttämisestä maantieteellisessä mielessä. Kysymys on myös politiikan aikakäsityksestä. Sukupolvipoliittinen näkökulma olisi omiaan laajentamaan politiikkaa nykyistä vahvemmin tulevaisuudesta vastuuta kantavaan suuntaan, olipa fokuksessa sitten nuori ikäpolvi tai ympäristö.
Sukupolvipolitiikka – tai sen puute – kulkee tämän kirjoitussarjan punaisena lankana.
Vaaliohjelmia analysoidessamme totesimme nuorten ja nuorille tärkeiden erityiskysymysten esiintyvän kaikkien puolueiden teemoissa. Vaalien jälkeisiä leikkaustoimia tai niiden suunnitelmia on usealla taholla kritisoitu kohdistumisesta juuri nuorille ikäryhmille tärkeisiin palveluihin, kuten lapsiperheiden palveluihin ja koulutukseen. Sukupolvipolitiikka – tai sen puute – kulkee tämän kirjoitussarjan punaisena lankana. Kirjoituksissa peräänkuulutetaan nuorten toimijuuden ja sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden huolellisempaa huomioimista.
Sukupolvinäkökulma ei tässä yhteydessä tarkoita vain herkistymistä eri ikäryhmien välisen oikeudenmukaisuuden äärelle, oli kyse sitten taloudellisista eduista, yhteiskunnallisesta vallanjaosta tai juridisista oikeuksista. Se merkitsee myös eri ikäryhmien näkökulmien tasapuolista huomioimista poliittisessa kulttuurissa, virallisesta päätöksenteosta epävirallisempiin vuoropuhelun ympäristöihin (Wass, Lahtinen & Ahonen; Laukkanen & Salasuo). Nuorten asioiden poliittinen painoarvo on merkittävä – ja nuorten yhteiskunnallinen merkitys mittaamattoman arvokas.
Kirjoittajat
Tiia Laukkanen
VTM, tutkija
Nuorisotutkimusverkosto
Laukkanen työskentelee tutkijana Isältä pojalle ja takaisin – ylisukupolvinen maanpuolustustahto -hankkeessa.
Marja Peltola
VTT, tutkijatohtori
Nuorisotutkimusverkosto
Peltolan tutkimusintressit kattavat perhe- ja sukupolvisuhteisiin, etnisyyteen, intersektionaalisuuteen ja nuorisotutkimukseen liittyviä kysymyksiä.
Leena Suurpää
VTT, dos., tutkimusjohtaja
Nuorisotutkimusverkosto
Suurpään tutkimukset ovat kiinnittyneet mm. nuoruuden, monikulttuurisuuden ja (anti-)rasismin moninaisiin kysymyksiin.
Lähteet
Hallituksen on sitouduttava ihmisoikeuksiin vahvemmin. Järjestöjen yhteinen tiedote 8.6.2015. Viitattu 17.2.2016.
Hakovirta, Mia & Kallio, Johanna (2014) Lasten käsityksiä köyhyydestä ja köyhyyden syistä. Yhteiskuntapolitiikka 79(2), 152–162.
Haverinen, Ville-Samuli (2012) Elämänvaihe kansalaisena – havaintoja nuoria ja eduskuntavaaleja koskeneesta sanomalehtikirjoittelusta. Teoksessa Jussi Ronkainen (toim.) Nuoret ja ääni. Nuoret eduskuntavaaleissa 2011. Helsinki: Valtion Nuorisoasiain neuvottelukunta & Nuorisotutkimusverkosto/ Nuorisotutkimusseura, 39–76.
Kiianmaa, Nelli (2012) Tasa-arvobarometri 2012. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö.
Kivijärvi, Antti & Myllyniemi, Sami & Peltola, Marja (2015) Väkivallan ja syrjinnän kokemukset ovat osa nuorten ikäluokkien arkea. Näkökulma 3. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto/ Nuorisotutkimusseura.
Laukkanen, Tiia & Peltola, Marja & Suurpää, Leena (2015) Nuoruus vaaliohjelmissa: toimenpiteitä vaan ei toimintaa.
Lepola, Outi (2015) Toteutuvatko nuorten oikeudet? Oikeusperustainen tarkastelu nuorten elinoloista. Helsinki: Allianssi & Nuorisotutkimusverkosto/ Nuorisotutkimusseura.
Myllyniemi, Sami (toim. 2015) Ihmisarvoinen nuoruus. Nuorisobarometri 2014. Helsinki: Valtion Nuorisoasiain neuvottelukunta & Nuorisotutkimusverkosto/ Nuorisotutkimusseura.
Myllyniemi, Sami (toim. 2016) Arjen jäljillä. Nuorisobarometri 2015. Helsinki: Valtion Nuorisoasiain neuvottelukunta & Nuorisotutkimusverkosto/ Nuorisotutkimusseura.
Suurpää, Leena (2015) Oikeutta nuorille! Takuulla nuorista -blogi. Helsinki: Työ- ja elinkeinoministeriö.