Vuonna 2012 Nuorisotutkimusverkostossa käynnistettiin opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittamana mittava tutkimushanke, jossa tarkasteltiin rinnakkain suomalaisten huippu-urheilijoiden ja nuorten menestyneiden taiteilijoiden elämänkulkuja. Hankkeen tuloksena syntyi neljä kirjajulkaisua, niin sanottua ”pääjulkaisua”, joista viimeisin, englanninkielinen, ilmestyi toukokuun alussa 2016.
Tutkimushanke käynnistyi tarpeesta saada tutkittua tietoa liikuntapolitiikan käyttöön suomalaisten huippu-urheilijoiden elämästä, kehittymisestä ja kasvusta. Tiedontarve oli yhtä lailla akateeminen ja yhteiskunnallinen, sillä suomalainen urheilutoiminta perustui vahvasti kokemustietoon, uskomuksiin ja perinteisiin. Huippu-urheilun kansainvälisen kilpavarustelun kiihtyessä alkoivat huippu-urheilun käytännöt työntyä myös Suomessa lasten ja nuorten liikuntaan sellaisilla tavoilla, jotka eivät vastanneet Liikuntalain (1998; 2015 (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.)) henkeä ja harrastamisen kasvatuksellisia ja eettisiä periaatteita. Paradoksaalisesti suomalaisen urheiluliikkeen uudet huippu-urheilukäytännöt olivat tutkimustiedon valossa enemmänkin haitallisia kuin hyödyllisiä huippu-urheilijoiden kehittymiselle (ks. Salasuo, Piispa & Huhta 2015).
Huipulle päässeiden elämänkulkutietoa yli urheilun ja taiteen sektorirajojen
Kotimainen yritys kovenevaan kansainväliseen kilpailuun – yhä nuorempana, yhä enemmän, yhä kalliimmalla, yhä yksipuolisemmin ja yhä kovempaa – oli jo lähtökohdiltaan tutkimusnäytön valossa väärä. Useassa lajissa ja seurassa edettiin vauhdilla suuntaan, joka oli haitallinen lasten ja nuorten kasvulle, kehitykselle, terveydelle, liikunnalle ja samalla täysin väärä huippu-urheilijoiden kasvattamisen kannalta. Tutkitulle tiedolle oli siis kova kysyntä ja tarve. Tutkimushankeen toivottiin olevan päänavaus, joka uuden tiedon lisäksi lähentää tutkimusta osana liikunnan ja urheilun kehittämistä ja edistämistä.
Menestyneet taiteilijat haluttiin mukaan siksi, että kahden hyvin erilaisen elämänalueen tutkiminen avaisi laajemmin mekanismeja huipun saavuttamisen taustalla. Taiteilijoiden kautta aukeni mahdollisuus ymmärtää 1900-luvun loppuun ja 2000-luvun alkuun paikantuvia elämänkulkuja ja nopeaa yhteiskunnallista muutosta. Nyt, hankkeen lopuksi, on ajankohtaista nostaa esiin tutkimusten keskeisiä tuloksia ja tehdä vertailua urheilijoiden ja taiteilijoiden elämänkulkujen välillä.
Koti keskeisenä sosialisaatioareenana
Sekä urheilijoiden (n=96) että taiteilijoiden (n=29) kohdalla huomattiin, että perhe on ensisijainen urheiluun ja taiteeseen sosiaalistava instituutio. Haastatelluista urheilijoista useamman kuin joka toisen vanhemmat olivat itsekin entisiä kilpa- tai huippu-urheilijoita. Urheilijuus periytyi ylisukupolvisesti perheen ja suvun arkisessa kanssakäymisessä, keskusteluissa, kohtaamisissa ja jaetuissa kokemuksissa. Kun vanhempien lisäksi laskee urheilevien sisarusten merkityksen, huomattiin, että vain noin neljäsosa urheilijoista oli perheen ainoa kilpaa urheilua harrastanut. Liikunnan ja urheilun todettiin myös olleen useiden perheiden kasvatuskäytännöissä avainasemassa – niitä pidettiin lapsille hyvinä ja suotavina harrastuksina.
Koti näyttäytyi haastatteluissa keskeisenä areenana, jossa syntyvät merkitykset vaikuttavat vahvasti elämän myöhempiin valintoihin.
Taiteilijoiden kohdalla ylisukupolvinen periytyminen toteutui hieman erilaisten mekanismien kautta. Vaikka myös useiden taiteilijoiden vanhemmat olivat olleet vähintään harrastustasolla taiteilijoita tai taiteen sisäpiiriläisiä, vielä laajemmin heidän taustansa voidaan määritellä keskiluokkaisiksi ja kulttuurimyönteisiksi. Taide oli kiinteä osa perheiden kasvatuskäytäntöjä, ”hyvän elämän ideaalia”. Taide- ja kulttuurimyönteisyys välittyi vanhemmilta lapsille sosiaalisena tartuntana, erilaisten arjen kokemusten, käytäntöjen, keskustelujen, arvostusten ja esimerkin kautta.
Kaikkiaan perheen merkitys oli vahva. Koti näyttäytyi haastatteluissa keskeisenä areenana, jossa syntyvät merkitykset vaikuttavat vahvasti elämän myöhempiin valintoihin. Perhekäytäntöjen merkitys urheilu- ja taideperheissä osoittautui sitkeäksi pääomaksi. Se teki urheilusta ja taiteesta elämäntapaisen osan haastateltujen sosiaalistumista, kasvua, kehitystä ja myöhempiä valintoja.
Siirtymät rytmittävät elämää
Tutkimushankkeessa kiinnitettiin huomiota myös elämänkulun siirtymiin. Teini-iän puoliväli ja silloin alkavat tulevaisuuspohdinnat, kuten lukion valitseminen, ovat tässä keskeisiä. Näihin aikoihin aletaan myös todella huomata se, kuinka paljon ”kiirehtivämpi” urheilijan ura on verrattuna taiteilijan uraan. Kun nuori urheilija päättää suunnilleen teini-iän puolivälissä panostaa urheilu-uralle ja tavoitella huippua, hänen valintojen marginaalinsa kapenee nopeasti. Urheilusta tulee elämää ja sen tavoitteidenasettelua keskeisesti ohjaava tekijä ja instituutio, ja muu elämä siirtyy sivuun tai toisarvoiseksi.
Taiteilijalla kehitys on päinvastainen. Vaikka taiteilijuus ja siihen kytkeytyvät koulutusvalinnat rakentavat toki vahvaa identiteettiä, taiteilija pikemminkin suuntautuu maailmaan kuin sulkeutuu siltä. Taiteilijuus on urheilijuudesta poiketen selvästi ammatti, mahdollisesti koko loppuelämän kestävä urapolku ja työelämä. Urheilijuus sen sijaan on suhteellisen lyhyt vaihe elämässä, jonka jälkeen urheilija joutuu etsimään elämässään jotain muuta. Urheilijan lyhyt ura on myös erilaisten normatiivisuuksien vahvasti määrittämää. Kansainvälisessä tutkimuskirjallisuudessa painotetaankin sitä, että urheilijan vaikein siirtymä on lopettaminen. Useat huippu-urheilijat ovat lopettaessaan nuoria, alle 29-vuotiaita, ja heidän orientaation palauttaminen urheilun ulkopuoliseen on haastava ja monesti tukea vaativa tehtävä.
Useissa länsimaissa siirtymien ajoittuminen on sisäänrakennettuna kansalliseen urheilujärjestelmään ja samaan suuntaan olisi syytä edetä myös Suomessa.
Huippu-urheilijaksi kasvamisen kannalta keskeiseksi nousi lapsuuden liikuntaharrastamisen monipuolisuus ja hauskuus. Kokeilujen kautta löytyi oma laji ja nautinto puolestaan loi niin syvän suhteen omaan lajiin, että se kannatteli aina huipulle saakka. Huomionarvoista on myös se, että lajiharrastus vakavoitui vasta noin 12 ikävuoden jälkeen. Urheilulajien välillä tässä oli toki myös suurta vaihtelua. Useissa länsimaissa siirtymien ajoittuminen on sisäänrakennettuna kansalliseen urheilujärjestelmään ja samaan suuntaan olisi syytä edetä myös Suomessa. Nykyinen hajanainen järjestelmä ei palvele huipulle tähtääviä urheilijoita, mutta on ennen kaikkea aivan liian varhain viritetty liian kovaksi. Sen seurauksena järjestelmä ei palvele liikunnan kevyempää harrastamista eikä tuota huippuja. Liikunnan ja urheilun oikea-aikaisista siirtymistä on ollut suuri määrä tutkimustietoa saatavilla jo pari vuosikymmentä ja siksi onkin hämmästyttävää, että Suomessa näperrellään edelleen arvausperustein.
Koulutus on tietynlainen kulmakivi, jossa taiteen portinvartijat päivystävät sekä kouluun pääsyn että koulusta lähtemisen ovilla. Jälkimmäinen ja sitä seuraava etsikkoaika ovat ratkaisevia siinä, tuleeko taiteesta todella ammatti vai ei.
Taiteilijaksi kasvamisessa ja kehittymisessä normatiivisuus oli selvästi urheilijoita vähäisemmässä merkityksessä. Muutama keskeinen siirtymä on kuitenkin tunnistettavissa: koulutus on tietynlainen kulmakivi, jossa taiteen portinvartijat päivystävät sekä kouluun pääsyn että koulusta lähtemisen ovilla. Jälkimmäinen ja sitä seuraava etsikkoaika ovat ratkaisevia siinä, tuleeko taiteesta todella ammatti vai ei. Taiteilijoiden kohdalla keskeistä oli myös ”oivallus taiteilijuudesta”, joka useimmiten ajoittui teini-iän lopulle ja johti koulutusvalintoihin. Oivallus toimii alkukipinänä sille, että suhde taiteelliseen työhön muuttuu kutsumukselliseksi. Kutsumus (vocation) ei tässä yhteydessä tarkoita jotain yliluonnollista tai jumalallista (calling), vaan nimenomaan suhdetta työhön. Siihen suhtaudutaan intohimoisesti ja sitä toivotaan pystyvän jatkamaan niin pitkään kuin mahdollista.
Muuttuva Suomi kaltevana kasvualustana
Aika ja paikka, eli 1900-luvun lopun ja 2000-luvun alun suomalainen yhteiskunta, on asettanut raaminsa sekä urheilijoiden että taiteilijoiden kasvulle. Haastatelluista urheilijoista vanhimmat olivat tyypillisesti kasvaneet vapaan, oma-aloitteisen ja monipuolisen liikuntakulttuurin ajassa, kun taas nuorimmat olivat kasvaneet ohjattuun harrastamiseen. Taiteilijat puolestaan kiinnittyvät aikaansa paljon laajempien sukupolvi-ilmiöiden kautta. Taiteellinen ja luova työ on Suomessa noussut nuorten polvien työelämäihanteiden peiliksi, kun työn sisällölliset arvot näyttäytyvät tärkeämpänä kuin esimerkiksi työstä saatava palkka. ”Luovuudesta” on tullut yksi 2010-luvun iskulauseista, joka liitetään aikalaiskeskusteluissa osaksi identiteettityötä ja itsen kehittämistä.
Sekä urheilussa että taiteessa menestymisestä puhuttaessa on vielä yksi seikka nostettava esille: sattuman merkitys. Huipulle tähtäävä urheilija pyrkii etenkin välttelemään kielteisiä sattumia ja säilyttämään elämänsä kaikenlaisen symmetrian. Taiteessa taas sattuma voi heitellä edestakaisin: se, kuka nousee pinnalle, milloin ja miksi, on monesti kiinni sattumasta tai sattumista. Taiteelliset alat ovat myös monella tapaa epävarmoja aloja niin taloudellisesti kuin muutenkin, joten esimerkiksi toimeentulon jatkuvuudessa sattumalla on aina merkittävä roolinsa.
”Luovuudesta” on tullut yksi 2010-luvun iskulauseista, joka liitetään aikalaiskeskusteluissa osaksi identiteettityötä ja itsen kehittämistä.
Sattuman merkitys urheilussa korostui myös lopettaneiden urheilijoiden haastatteluissa. Yksikin huono sattuma, kuten loukkaantuminen, saattoi lopettaa lupaavan uran. Monet olivat lopettaneet myös siksi, että he halusivat etsiä elämässään jotain muuta – urheilun vahvasti normatiivinen luonne ei houkuttanut. Korostetusti nousi esiin myös se, että urheilussa menestyminen vaatii poikkeuksellisen kurinalaista tavoitteellisuutta ja urheilijan rationaliteettia. Jos sitä ei ole, huippu luultavasti jää saavuttamatta. Myös taiteellisessa työssä kurinalaisuus ja vahva sitoutuminen nousivat esille: useat haastatellut korostivat, että se mitä tekee on niin ”hullua”, että siihen on uskottava lujasti ja tehtävä sen eteen töitä.
Monikulttuuriset urheilijat ja elämäntapalajit
Lopettaneiden urheilijoiden lisäksi monikulttuuriset urheilijat muodostivat oman urheiluhaastatteluiden mikroaineistonsa. Perheen rooli nousi näidenkin urheilijoiden tarinoissa tärkeäksi, mutta perhetaustoissa oli myös moninaisuutta. Joidenkin vanhemmat jopa painostivat lapsiaan urheilun pariin, kun taas toisissa perheissä ei oltu tietoisia ohjatun liikuntaharrastamisen mahdollisuuksista. Monikulttuuristen urheilijoiden kohdalla myös rasismi nousi merkittäväksi teemaksi. Suurin osa haastatelluista, varsinkin tummaihoisista, oli kokenut sitä urheilussa. Monikulttuurisuus näyttäytyi kuitenkin suurimmalle osalle ennen kaikkea rikkautena. Sitä se on ja voisi kasvavasti olla myös huippu-urheilun näkökulmasta, ja teema kaipaakin ilman muuta lisätutkimusta. Tutkimuksen ohessa urheiluliikkeen on uskallettava käsitellä avoimesti myös vaikeita kysymyksiä, eikä piiloutua yksipuolisen ”urheilun hyvän kertomuksen” taakse. Suomalaisen urheilun yksi paradoksi onkin siinä, että se haluaa näyttäytyä liberaalina ja hyvää tuottavana elämänalueena, mutta tasa-arvo-, yhdenvertaisuus- ja vähemmistökysymysten osalta urheiluliike elää ympäröivää yhteiskuntaa jäljessä.
Tutkimuksen ohessa urheiluliikkeen on uskallettava käsitellä avoimesti myös vaikeita kysymyksiä, eikä piiloutua yksipuolisen ”urheilun hyvän kertomuksen” taakse.
Uudenlaisen lähestymistavan (huippu-)urheiluun tarjoavat niin kutsuttujen elämäntapalajien urheilijat, kuten lumilautailijat ja kalliokiipeilijät. Elämäntapalajien urheilijat muodostavat kiintoisan rajapinnan myös urheilijoiden ja taitelijoiden välille. Aivan kuten taiteilijoilla, myös elämäntapalajien urheilijoilla tärkeäksi nousevat työn sisällölliset arvot ja niin sanotusti ”rakkaus lajiin”. Ura ei myöskään ole yhtä vahvasti normatiivisten siirtymien ja vaiheiden rajoittamaa, vaan vapaamuotoisempaa. Myös esteettisten arvojen merkitys on elämäntapalajeissa tärkeää.
Johtopäätökset
Tutkimushanke aukaisi kaksi varsin erilaista näköalaa tämän päivän nuorten elämänkulkuihin kahdella hyvin erilaisella elämänalalla, joissa molemmissa menestymiseen ja maineeseen kytkeytyy myyttisiä käsityksiä ja statusarvoja. Hankkeen molemmat tutkimukset tarjoavat samalla kiintopisteitä ja lähtökohtia tulevalle tutkimukselle ja politiikalle. Esimerkiksi huippu-urheilijakirjan lopussa esitetyt kymmenen suositusta tarjoavat konkreettisia ehdotuksia suomalaisen liikunnan ja urheilun tarpeisiin. Periaatteessa ne voisivat toimia myös uuden kansallisen liikuntamallin pohjana, jos sellaista halutaan rakentaa. Taiteilijoiden kohdalla vastaavaa listaa suosituksista ei tehty, mutta tutkimus toki tarjoaa runsaasti aineksia kulttuuripolitiikan tarpeisiin.
Ensisijaista olisi saada urheiluväki kiinnostumaan tutkimustiedosta.
Huippu-urheilukirjan suosituksista voi johtaa tähänkin tekstiin muutaman ajatuksen, sillä urheilun valtarakenteita pönkittävät käytännöt ovat ristiriidassa tutkimustiedon kanssa. Ensisijaista olisi saada urheiluväki kiinnostumaan tutkimustiedosta. Dialogi tutkimuksen ja urheilun välillä on olematonta, jonka vuoksi lähes yksinomaan kokemustietoon ja perinteisiin nojaavat käytännöt eivät palvele huippu-urheilua ja sivutuotteena tuhoavat lasten ja nuorten liikuntaharrastuksia. Yhtenä jarruna tutkimuksen ja urheilun epäpyhälle allianssille on se, että tutkittu tieto voidaan kokea uhkaksi suomalaista huippu-urheilua johtavalle eliitille. Urheilujohtajien toiminnan legitimaatio säilyy niin kauan kuin liikunnan ja urheilun parissa työskentelevät ihmiset uskovat toimintatapojen johtavat myönteisiin tuloksiin. Toistaiseksi kenttäväen vieraantuneisuus tutkitusta tiedosta ja virheelliset uskomukset kannattelevat urheilujohtajien eliitin mittavin julkisin tuin maksettua temmellyskenttää. Eräänä huippu-urheilukirjan ja sen ympärillä käydyn julkisen keskustelun tärkeänä tiedonpoliittisena saavutuksena voidaankin pitää tutkimusperustaisen ”vääräoppisuuden” leviämistä liikunnan ja urheilun kenttäväelle. Suomalaisen urheilujärjestelmän tervehdyttämiseen tarvitaan tutkimuksen ja Liikuntalain (2015) ohella ihmisiä, jotka haluavat aidosti parantaa lasten ja nuorten mahdollisuuksia harrastaa liikuntaa ja luoda huipulle tähtääville urheilijoille parhaat mahdolliset rakenteet.
Suomalaisen urheilujärjestelmän tervehdyttämiseen tarvitaan tutkimuksen ja Liikuntalain (2015) ohella ihmisiä, jotka haluavat aidosti parantaa lasten ja nuorten mahdollisuuksia harrastaa liikuntaa ja luoda huipulle tähtääville urheilijoille parhaat mahdolliset rakenteet.
Liikunnan ja kulttuurin kehittämisen sekä yhteiskunnallisten ulottuvuuksien lisäksi tutkimushanke on tarjonnut uusia eväitä tieteeseen. Liikuntatieteissä se tarjoaa uuden ikkunan ja kulmakiven jatkotutkimukselle, kun taas yhteiskuntatieteellisessä taiteilijatutkimuksessa se tarjoaa keskeistä perustutkimuksellista tietoa. Molemmissa tutkimuksissa käytetty elämänkulkuanalyysi on osoittautunut oivaksi työkaluksi elämäkerrallisten haastatteluaineistojen analyysiin. Se on kytkenyt aineistot osaksi laajempaa yhteiskunnallista ja kulttuurista maisemaa, unohtamatta yksilöiden toimijuutta ja valintoja tai lähiyhteisöjä, kuten perhettä. Samalla yhteinen tutkimusmenetelmä on parantanut aineistojen vertailtavuutta ja kytkenyt ne laajempiin ympäristöihin. Tämä menetelmä onkin ehdottomasti suosittelemisen arvoinen (jatko)tutkimuksille paitsi urheilun ja taiteen kentillä myös muilla soveltuvilla tieteenaloilla.
Kirjoittajat
Mikko Piispa
Tutkija
Valtiotieteiden maisteri (HY, sosiologia)
Mikko Salasuo
Vastaava tutkija
Talous- ja sosiaalihistorian dosentti (HY), Valtiotieteiden tohtori (HY)
KUVAT: Jussi Eskola
Lähteet
Liikuntalaki 1998. (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.) (Viitattu 10.5.2016).
Liikuntalaki 2015. (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.)(Viitattu 10.5.2016).
Piispa, Mikko & Huhta, Helena (toim.) (2013) Epätavallisia elämänkulkuja. Urheilijat ja taiteilijat 2000-luvun Suomessa. Helsinki: Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverkosto, julkaisuja 134.
Piispa, Mikko & Salasuo Mikko (2014) Taiteilijan elämänkulkua. Tutkimus nuorista taiteilijoista 2000-luvun Suomessa. Helsinki: Nuorisotutkimusverkoston/Nuorisotutkimusseuran julkaisuja 156.
Salasuo, Mikko & Piispa, Mikko & Huhta, Helena (2015) Huippu-urheilijan elämänkulku. Tutkimus urheilijoista 2000-luvun Suomessa. Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverkosto, julkaisuja 166.
Salasuo, Mikko & Piispa, Mikko & Huhta, Helena (2016) Exceptional Life Courses. Elite Athletes and Successful Artists in 2000s Finland. Helsinki: Finnish Youth Research Society, Finnish Youth Research Network Publications 177, internet publications 97.