Liikkuminen ja etäisyydet ovat monin tavoin tärkeitä kysymyksiä nuorisopolitiikassa. Liikkuvuuden edistäminen nähdään yhdeksi eurooppalaisen nuorisopolitiikan keskeiseksi tavoitteeksi. Nuorten halutaan matkustavan ja tutustuvan erilaisiin kulttuureihin. Tämä tuottaa kulttuurienvälistä oppimista. Etäisyydet näkyvät esimerkiksi vaatimuksina turvata lähipalvelujen saatavuus. Molemmat asiat näyttävät kuitenkin perin juurin erilaisilta riippuen siitä, tarkastellaanko niitä kaupungissa asuvien urbaanien nuorten näkökulmasta vai kauempana kasvukeskuksista asuvien päivittäisen todellisuuden kannalta. Ensimmäisille liikkuvuus on mahdollisuus, jälkimmäisille taas yhteiskunnan asettama pakko (Farrugia 2015 (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.)). Kaupungissa etäisyydet ovat usein pieniä tai ne voidaan kattaa julkisin kulkupelein, kauempana nuoret ovat riippuvaisia yksityisautoista, moottorikelkoista tai mopoista. Nuorisopolitiikassa etäisyyksien merkitystä ei ole nähty riittävän selkeästi – esimerkiksi toisen asteen opiskelupaikkojen kohdentamista ei tarkastella lisääntyvien etäisyyksien näkökulmasta. Tämä jättää huomiotta etäämmällä asuvien nuorten kokemuksia ja johtaa ennen pitkää lisääntyvään eriarvoisuuteen.
Nuorten tuottamaan taidemateriaaliin perustuva tutkimus I am Fire but My Environment is the Lighter (Kiilakoski 2016) kysyi nuorten paikkakokemuksia, liikkuvuutta ja osallisuutta pohjoisissa osissa Barentsia Suomessa, Norjassa ja Venäjällä. Tutkimuksessa analysoitiin nuorten tekemiä piirustuksia, valokuvia, biisejä sekä erilaisia lyhyempiä tekstejä. Tutkimus tehtiin yhteistyössä kolmen eri paikkakunnan (Inari, Alta, Murmansk) nuorisotyöntekijöiden sekä Inarin tapauksessa paikkakunnan sivistystoimen kanssa.
Nuoruus kaupungissa ja muualla
Urbaani nuoruus on mittatikku, jonka mukaan kaikkia nuoria arvioidaan. Kasvukeskusten ja maaseutumaisempien asuinpaikkojen välillä on eroja kasvuympäristöinä. Maaseudulla tai kauempana kasvukeskuksista asuvien nuorten onkin opittava taitoja, joita kaupungissa asuvien nuorten ei tarvitse. Heidän on opittava lähtemään ja aloittamaan elämänsä ympäristössä, joka on ratkaisevasti erilainen kuin maailma, johon he kasvoivat. Kaupallisiin palveluihin on pitkä matka. Kuluttajuudella on erilainen asema elämässä. Etäisyydet näyttäytyvät heidän elämässään muutenkin kaupungista poikkeavilla tavoilla. Näitä tapoja on tutkittava, jos halutaan ymmärtää, millaista nuoruus on 2010-luvun Suomessa. Pelkkien kaupunkinuorten tutkiminen sumentaa ymmärrystä erilaisista nuorten maailmoista.
Urbaani nuoruus on mittatikku, jonka mukaan kaikkia nuoria arvioidaan.
Pelkkien kaupunkinuorten tutkiminen sumentaa ymmärrystä erilaisista nuorten maailmoista.
Liikkuvuuden voi nähdä yksilöiden vastauksena nykymaailman edellyttämiin haasteisiin vaikkapa työnsaannissa. Työmarkkinoiden rakenteet tai koulutuspaikkojen sijainnit pistävät yksilöt liikkeeseen länsimaissa. Syntyy sisäistä muuttoliikettä pohjoisesta etelään, joka syystä tai toisesta ei ole ollut järin paljoa yhteiskunnallisen keskustelun piirissä. Toisaalta liikkuvuus myös muokkaa yhteiskunnallisia rakenteita. Muualla kuin kaupungissa asuville nuorille liikkuvuus voi tarkoittaa paikattomuuden vaaraa, kun tehtävänä on muuttaa pois omasta kasvuympäristöstä ja tottua elämään ympäristössä, joka on ratkaisevasti toisenlainen kuin mihin kasvoi.
Muualla kuin kaupungissa asuville nuorille liikkuvuus voi tarkoittaa paikattomuuden vaaraa, kun tehtävänä on muuttaa pois omasta kasvuympäristöstä ja tottua elämään ympäristössä, joka on ratkaisevasti toisenlainen kuin mihin kasvoi.
Nuorisotutkimusta on kritisoitu siitä, että sen menetelmät, teoriat ja käsitteet ovat rakennettu ymmärtämään vain kaupunkikokemusta (Farrugia 2014). Kuva nuorista pelkistyy kadunkulmiin, ostareille ja skeittipaikoille, ei laajoihin luonnontäyteisiin maisemiin, joissa ei ole leimallisesti nuorille eriytyneitä tiloja. Murmanskissa asuvan 23-vuotiaan nuoren kuvassa on Barents-tutkimuksessa otetuille kuville tyypillinen luontomaisema, jossa ei ole sen kummallisemmin urbaaneja tunnusmerkkejä kuin nuorisokulttuurin koodejakaan. Se on maisema, jonka merkitys syntyy luonnosta, jo sulavasta jäästä, tilan avaruudesta ja kuperana kuvaajan ylle levittäytyvästä taivaasta valkoisine pilvineen. Se on kuva, joka ei jaa nuoria ja aikuisia toisistaan erillisiin sukupolviin. Pikemminkin se näyttää katsojalleen tilan, joka on siksi väljä, että sinne mahtuvat niin nuoret kuin vanhat, niin nykyiset kuin edeltäneet ja tulevat sukupolvetkin.
Kaikki nuoret eivät kaupungistu
Ennusteiden mukaan suomalainen yhteiskunta tulee kokemaan muutoksia kaupungistumisen ja asumisen tiivistymisen myötä. Erityisesti nuoret ikäluokat suuntaavat kaupunkeihin, maaseudut ukkoutuvat ja akkautuvat. Länsimaissa yleisemminkin työ- ja koulutuspaikat keskittyvät isoimpiin kaupunkeihin. Taloudelliset ja kulttuuriset seikat ohjaavat kaupunkeihin. Kaupunki näyttäytyy myös symbolisesti houkuttelevana maisemana, jolloin kaikkia nuoria katsotaan kaupunkinuoruuden kautta. (Kiilakoski 2016.)
THL:n ja Nuoristotutkimusverkoston yhdessä julkaisema ja kirjoittama Suomi nuorten kasvuympäristönä -raportti perustui vuonna 1987 Suomessa syntyneiden rekisteritietojen analyysiin. Rekisteritiedoista selviävät näiden nuorten asuinpaikat sekä heidän muuttohistoriansa. Raportti osoittaa Suomen kaupungistuvan erityisesti nuoren sukupolven osalta. Osoitetietojen mukaan 25-vuotiaana nuorista kaupunkimaisissa puitteissa asui kolme neljännestä. Kun lisäksi huomioiden ikäryhmän kuolleet, ne joiden osoitetietoja ei saada tai ulkomailla asuvat, tuloksena on, että viidennes nuorista asuu maaseudulla. Maaseudulla asuvien koulutustaso on kaupungissa asuvia matalampi, mikä ei tietenkään ole ihme ottaen huomioon oppilaitosten keskittymisen kaupunkikeskuksiin. Asuinpaikan väliset erot heijastuvat myös erilaisiin hyvinvointieroihin. (Ristikari ym. 2016, 66–77.)
Maaseudulla asuvien määrä on suhteellisesti vähäinen, mutta 60 000 nuoren kohortista viidennes on kuitenkin noin 12 000 nuorta. Tämä on vain yksi kohortti. Jos oletetaan, että maaseudulla asuvien prosenttiosuus myös muiden kohorttien kohdalla on samanlainen, puhutaan siis merkittävästä joukosta nuoria aikuisia. He ovat joko muuttaneet takaisin tai uutena paikkakunnalleen, ehkä he eivät ole koskaan edes lähteneet. Tämä joukko jää kuitenkin usein varjoon, kun nuorisopoliittisen puheen valokeila pitää nuorten kaupungistumista selviönä kaikille nuorille. Miten heidän tarpeensa ja toiveensa näkyvät nuorisopolitiikan kaleidoskoopeissa?
Päivittäiset ja nuorisokulttuuriset etäisyydet
Etäisyyksiä voi lähestyä kahdella tavalla. Toisaalta ne kilometrit, joita nuorten on matkustettava kouluun tai harrastuksiin, ovat varsin kouriintuntuvia ja todellisia (Harinen 2015). Piirustuksissa näkyykin mainintoja pyöräillen tai mopoillen taitettavista matkoista kavereille. Se kuvaa myös tilanteita, joissa kavereille on niin pitkä matka, ettei heitä tapaa. Yksi nuori kuvaa, että hänen koulumatkansa on kymmeniä kilometrejä. Tämän jälkeen hän matkustaa kotiin, eikä hänellä ole tilaisuutta nähdä ystäviään. ”Mä en näe mun kavereita paljonkaan koulun ulkopuolella, mut ne on silti kivoja”. Nuoruudelle on tyypillistä, että kavereiden merkitys on iso. Etäisyydet koskettavat paitsi palveluiden saatavuutta, myös kaventavat edellytyksiä nauttia vertaissosiaalisuudesta. Tämä taas merkitsee, että kodin merkitys kasvuympäristönä korostuu ja että koulun merkitys nimenomaan paikkana, jossa voi nauttia kavereiden seurasta, kasvaa.
Etäisyydet koskettavat paitsi palveluiden saatavuutta, myös kaventavat edellytyksiä nauttia vertaissosiaalisuudesta. Tämä merkitsee, että kodin merkitys kasvuympäristönä korostuu ja että koulun merkitys paikkana, jossa voi nauttia kavereiden seurasta, kasvaa.
Etäisyyksien kattamiseen tarvitaan varsin usein mahdollisuutta kulkea autolla. Tämä edellyttää, että joku läheisistä aikuisista voi kuljettaa. Tämä ikään kuin kääntää päälaelleen puheen takapenkkisukupolvesta. Käsitteellä viitataan lapsiin ja nuoriin, joita kuljetetaan auton takapenkillä harrastuksiin ja kouluun. Tämän seurauksena heidän kokemus lähiympäristöstä kaventuu. Kun etäisyydet taas ovat pitkiä, ne nuoret joilla on mahdollisuus kulkea takapenkillä, ovat etuoikeutettuja. Heidän mahdollisuutensa olla läsnä nuorille merkityksellisissä ympäristöissä lisääntyy.
Kouriintuntuvien etäisyyksien lisäksi nuorten kokemukselle ovat olennaisia nuorisokulttuuriset etäisyydet. Tällä viittaan siihen koettuun eroon, joka on oman kotipaikkakunnan tarjonnan ja urbaanin hohteen välillä. Esimerkiksi kaupallisia tiloja voi katsoa tiloina, joissa nuorille on kuluttajana mahdollisuus saada kodista ja koulusta poikkeavia asemia, ja olla tasavertainen aikuisten kanssa (Kiilakoski & Kivijärvi 2012). Toisaalta erilaiset kaupat, harrastetilat ja ravintolat tarjoavat nuorisokulttuurista tilaa. Näihin verrattuna oma paikkakunta saattaa tuntua kaukaiselta ja pieneltä. Globaalisti leviävät nuorisokulttuurit löytävät monia sijoja kaupungissa, kun taas omalla paikkakunnalla on tarjolla toisenlaisia mahdollisuuksia.
Kouriintuntuvien etäisyyksien lisäksi nuorten kokemukselle ovat olennaisia nuorisokulttuuriset etäisyydet.
Fyysiset ja symboliset etäisyydet ovat tietysti sidoksissa toisiinsa. Kylmä kotipaikkakunta ja vaihtoehtoja pursuava etelä voivat asettua vastakkain tavalla, joka korostaa etelän mahdollisuuksia. Vaikka luonto on tutkimuksen mukaan keskeinen tekijä nuorten paikkakokemuksessa, ei sekään aina riitä. Ja vaikka nuorilla on mahdollisuus kiinnittyä digitaalisin välinein kiinni palveluihin ja tietoon, etäisyydet ovat silti olemassa, todellisina ja nuoren elämää rajoittavina.
Vaikka nuorilla on mahdollisuus kiinnittyä digitaalisin välinein kiinni palveluihin ja tietoon, etäisyydet ovat silti olemassa, todellisina ja nuoren elämää rajoittavina.
Miten nuorisopolitiikassa sitten suhtaudutaan etäisyyksiin? Ainakin niitä kasvatetaan tietoisesti lakkauttamalla toisen asteen oppilaitoksia ja keskittämällä muitakin nuorten palveluja tiiviimmin asutuille alueille. Pelkkä kilometrien laskeminen ei myöskään tavoita kaikkia etäisyyden ulottuvuuksia, sillä koettu etäisyys ei ole sama kuin fyysinen etäisyys. Etäisyyksiä oman paikkakunnan ja kaupunkien välillä tuotetaan myös sillä, että kauempana asuvilla ei juuri ole nuorisokulttuurisia tiloja.
Lähtemisen pakko ja lähtemään oppiminen
Viimeistään toisen asteen oppilaitoksiin hakiessa nuori joutuu kohtaamaan lähtemisen pakon. Toiveistaan riippuen hän saattaa joutua pakkaamaan laukkunsa ja muuttamaan omilleen. Koulutus onkin keskeinen tekijä, joka tuo lähtemisen pakon pohjoisen nuoren iholle. (Vattovaara 2015 (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.).) Lisäksi hänen on totuttava ajatukseen, että kaverit ja sukulaiset lähtevät. Tämä tarkoittaa, että monet sosiaaliset siteet nuorten maailmassa kestävät jonkin aikaa, sitten vähän vanhemmat nuoret lähtevät. Näin nuorten on opittava hyväksymään sosiaalisten siteiden ajallisuus tavalla, jota kaupungissa ei tarvitse. Nuorelle siirtymä koulutukseen on myös tilallinen siirtymä, muutto ja muutos yhtä aikaa (ks. Farrugia 2014). On totuttauduttava ajatukseen, että joutuu itse lähtemään. Yhteisön tehtävä kasvattajana onkin auttaa nuorta kehittämään kykyjä, joiden pohjalta hän pystyy muuttamaan vahvana.
Yhteisön tehtävä kasvattajana on auttaa nuorta kehittämään kykyjä, joiden pohjalta hän pystyy muuttamaan vahvana.
Luonto ja läheiset ihmissuhteet ovat tutkimuksen mukaan tärkeitä tekijöitä nuorten kiinnittymisessä alueeseensa ja viihtymisessä siellä. Näiden elementtien varaan rakentuu myönteinen kuva omasta kasvuympäristöstä. Niiden varassa juurrutaan. Ja juuri nämä tekijät ovat niitä, jotka nuori joutuu jättämään pakatessaan rinkkansa ja suunnatessaan muualle. Nuorilla on kaksoistehtävä; heidän on opittava yhtäältä arvostamaan omaa ympäristöään ja toisaalta hyväksymään lähtemisen tosiasia.
Tutkimuksen aikana Norjassa, maalauksellisessa Altavuonon pohjukassa sijaitsevassa Altassa, tarkemmin nuorisotalo Husetissa taltioitu inarilaisen Prison of the Proudin kappale Broken free tiivistää yllä kuvattuja teemoja. Laulu kertoo vanhan hylkäämisestä, muuttamisesta uuteen paikkaan sekä niistä ongelmista, joita tämä tuottaa. Elämä on pantu matkalaukkuun eikä voi olla varma, millainen uusi ympäristö on sekä miten sinne sopeutuu.
Näkymättömäksi jätetyt nuoret
Etäisyydet ja liikkuminen ovat tekijöitä, jotka leimaavat kauempana asuvien nuorten arkea. Ne eivät tule näkyviin, jos nuoria ymmärretään kaupunkikategorioiden kautta. Tällöin myös palvelujärjestelmän uudistuksissa heidän asemansa voivat jäädä ajattelematta. Ilmeinen esimerkki on kasvukeskuksia ja etelää suosiva koulutuspaikkojen jako. Erityisesti toisen asteen opiskelupaikkojen kaventaminen ja niiden keskittäminen kaupunkeihin merkitsee kaupungistumisen kiihdyttämistä. Tämä ei ole koulutuspoliittinen pakko tai taloudellinen välttämättömyys. Se on tietoinen valinta suosia kaupunkeja, jolla on vahvoja aluepoliittisia seurauksia. On hämmästyttävää, ettei päätöksiä tehdessä arvioida niiden vaikutusta kauempana asuvien nuorten arkeen tai alueiden elinkykyyn.
On hämmästyttävää, ettei päätöksiä tehdessä arvioida niiden vaikutusta kauempana asuvien nuorten arkeen tai alueiden elinkykyyn.
Kaupungistumisen kiihdyttäminen nuorten asemaa pohtimatta jättää näkemättömiin kaksi asiaa. Ensimmäinen on kaupunkien ulkopuolelle jäävien nuorten asema – niiden 20 prosentin, jotka tutkimusten mukaan asuvat maaseudulla (Ristikari ym. 2016). Heidän elämänsä kauempana voi olla tietoinen valinta, toive pysyä juurillaan, olla siellä missä haluaa olla, tietoisena myös nuorisokulttuurisista etäisyyksistä. Toinen on sen näkeminen, mistä kaupunkeihin muuttavat nuoret tulevat ja sen pohtiminen, miten he selviytyvät muutoksestaan sekä miten heidän taustansa vaikuttaa heidän elämäänsä.
Asialla on myös alueellinen ulottuvuutensa. Pohjoisen Suomen näkökulmasta kyse on siitä, että etelä asettuu mittatikuksi, jolla tulkitaan myös pohjoisen olosuhteita. Syntyy helposti epätasapainoinen asetelma, jossa etelän urbaanit nuorisokulttuurit näyttäytyvät kiehtovina ja jollakin tapaa luonnollisina ja pohjoisen olosuhteet taas puolikoomisina, takapajuisina kulttuureina, joista nuoren nyt vain on päästävä eroon, kunhan ikää karttuu riittävästi (ks. myös Farrugia 2015 (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.)). Opittavaa on vain pohjoisella, jonka on sopeuduttava etelän menoon. Paikalliset kulttuurit jäävät pimentoon ja Suomi-neidon kuva pelkistyy vain hameenhelmojen heilahteluun.
Nuorisotutkimusta on arvosteltu – ansaitusti, koen – siitä, että puhuessaan kaikista nuorista se puhuu vain niistä nuorista, jotka asuvat kaupungeissa. Tällöin jää näkemättä paitsi kauempana asuvien nuorten elämät ja kulttuurit, myös nykynuoruuden tilalliset ja alueelliset tekijät, jotka muovaavat myös nuorten kulttuureja.
Ei nuorisotutkimuskaan puhtaita papereita saa. Perinteisesti urbaanista maisemasta kumpuava tutkimus on kehitellyt käsitteitään, menetelmiään ja teorioitaan ymmärtääkseen, mitä tapahtuu kaupungeissa. Nuorisotutkimusta on arvosteltu – ansaitusti, koen – siitä, että puhuessaan kaikista nuorista se puhuu vain niistä nuorista, jotka asuvat kaupungeissa. Tällöin jää näkemättä paitsi kauempana asuvien nuorten elämät ja kulttuurit, myös nykynuoruuden tilalliset ja alueelliset tekijät, jotka muovaavat myös nuorten kulttuureja. (Farrugia 2014.) Maantieteellisesti kattavan tiedon tuottaminen on ilmeinen haaste yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Samoin on sellaisten käsitteiden ja teorioiden luominen, jotka auttavat ymmärtämään tilan, etäisyyden ja materiaalisten olosuhteiden merkitystä eri nuorille.
Viime kädessä kysymys on tiedon poliittisesta ongelmasta: siitä, millaista asiantuntijatietoa tuotetaan eri alueilla asuvista nuorista. Heikoimmillaan tietoa kerätään vain sieltä, missä se on tutkimusekonomisesti halvinta, eli yliopistokaupungeista. Alueellisen näkökulman huomioiminen edellyttäisi matkakulujen laskemista tutkimusbudjetteihin, riittävän suuren otoksen keräämistä muualla kuin kaupungissa asuvista nuorista erilaisissa lomakekyselyissä (mikä käytännössä tarkoittaa usein erillistä otantaa) sekä herkkyyttä miettiä tehtyjen tutkimusvalintojen merkitystä sille, minkälaiset nuoret saavat äänensä kuuluviin. Samalla tulisi analysoida niitä merkityksiä, joita nuorten kokemuksille aiheuttavat epätasainen resurssien jako nuorten palveluissa, symboliset etäisyydet kaupunkien ja kylien välillä sekä nuorten kokemus omasta kuulumisestaan ja paikallisidentiteetistään (Farrugia 2015 (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.)). Ainakaan tutkimuksissa ei tulisi omaksua epäkriittistä hokemaa, jonka mukaan nuoret kaupungistuvat väistämättä.
Viime kädessä kysymys on tiedon poliittisesta ongelmasta: siitä, millaista asiantuntijatietoa tuotetaan eri alueilla asuvista nuorista.
Etäisyydet ovat sekä kouriintuntuvan konkreettisia että symbolisia. Kauempana asuvilla nuorilla on pitkä matka harrastuksiin tai kouluun, mutta he ovat tarpeettoman etäällä myös nuorisotutkijoiden katseesta.
Kirjoittaja
Tomi Kiilakoski
FT, tutkija
tomi.kiilakoski@nuorisotutkimus.fi
puh. 040 504 6432
Kuvat: Barents-tutkimukseen osallistuneet nuoret
Lähteet:
Corbett, Michael (2007) Learning to Leave. The Irony of Schooling in a Coastal Community. Halifax: Fernwood publishing.
Farrugia David (2014) Towards a spatialized youth sociology: the rural and the urban in times of change. Journal of Youth Studies 17(3), 293–307.
Farrugia, David (2015) The mobility imperative for rural youth: the structural, symbolic and non-representational dimensions rural youth mobilities. (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.) Journal of Youth Studies. Julkaistu verkossa. 10.1080/13676261.2015.1112886.
Harinen, Päivi (2015) Kilometrien eristämät? Nuorten arkea syrjäkyläkontekstissa. Teoksessa Myllyniemi, Sami (toim.) Ihmisarvoinen nuoruus. Nuorisobarometri 2014. Helsinki: Nuorisotutkimusseura, 153–170.
Kiilakoski, Tomi (2016) I am Fire but my Environment is the Lighter. Nuorisotutkimusseuran/Nuorisotutkimusverkoston julkaisuja 179, verkkojulkaisuja 98. Helsinki: Nuorisotutkimusseura.
Kiilakoski, T. & Kivijärvi, A. (2012) Seutukaupunki elinympäristönä: nuorten kokemuksia aikuisille rakennetussa kaupunkitilassa. Teoksessa Ari Hynynen (toim.) Takaisin kartalle. Suomalainen seutukaupunki. Helsinki: Suomen Kuntaliitto. Acta 237, 85–101.
Tiina Ristikari, Liisa Törmäkangas, Aino Lappi, Pasi Haapakorva, Tomi Kiilakoski, Marko Merikukka, Ari Hautakoski, Elina Pekkarinen, Mika Gissler. Suomi nuorten kasvuympäristönä. 25 ikävuoden seuranta vuonna 1987 Suomessa syntyneistä. Raportti 9/2016, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) & verkkojulkaisuja 101. Helsinki: Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverkosto.
Vaattovaara, Virpi (2015) Elämänkulku ja toimijuus. Lapin maaseudun nuorista aikuisiksi 1990–2011. Acta electronica Universitatis Lapponiensis 169.