Turvapaikanhakuprosessi, kuten rikosprosessikin, on lähtökohtaisesti luotu aikuisia varten. Sen tavoitteena on tuottaa objektiivista tietoa, jonka perusteella voidaan tehdä juridisia – usein koko elämään vaikuttavia – ratkaisuja. Kumpaakin näistä prosesseista voi syystä kritisoida siitä, että niitä ei ole luotu tavalla, joka kovinkaan hyvin huomioisi aikuisenkaan inhimillisen toiminnan näkökulmaa, esimerkiksi sitä, kuinka ihminen ajattelee, muistaa ja toimii kuormittavissa tilanteissa. Lisäksi kummassakin prosessissa on usein kyse psyykkisesti erittäin kuormittavien tapahtumien muistamisesta, mikä edellyttää tietämystä stressin ja traumaattisten kokemusten vaikutuksista muistamiseen.
Näkökulma avaa Nuorisotutkimusverkostossa tehtävän tutkimuksen tuloksia yhteiskunnallisiksi puheenvuoroiksi ja kannanotoiksi. Näkökulmat sisältävät paitsi uutta tietoa nuorista, myös politikkaan ja käytännön toimintaan suunnattuja ehdotuksia.
Lapsen kuuleminen turvapaikanhakuprosessissa on monella tapaa verrattavissa tilanteeseen, jossa lasta kuullaan rikosepäilyjen selvittämisen yhteydessä.[i] Kummassakin tilanteessa lapselta edellytetään kyky kertoa yksityiskohtaisesti henkilökohtaisista, usein vaikeista kokemuksista melko lyhyessä ajassa tuntemattomalle viranomaiselle, ja näiden kertomusten perusteella tehdään usein lapsen tulevaisuutta ajatellen ratkaisevia päätöksiä. Kummassakin tilanteessa kuuleminen edellyttää sensitiivisyyttä, taitoa kohdata lapsi vaikeassa tilanteessa sekä kykyä huomioida lapsen kehityksen ja inhimillisen muistin asettamat rajoitukset kuulemistilanteessa.
Nuorten turvapaikanhakijoiden elämää vastaanottovaiheessa -kirjoitussarja
Kirjoitussarja valaisee turvapaikkaa hakevien nuorten ja heidän parissaan toimivien kokemuksia ensimmäisistä kuukausista Suomessa. Kirjoittajat kuvaavat paitsi nuorten turvapaikanhakijoiden virallista asemaa myös arjen rakentumista, jota leimaavat sekä uudet sosiaaliset suhteet, elämäntavat ja -pakot että odottaminen, kuulumisen katkokset ja tulevaisuuden epävarmuus. Tässä moniäänisessä kirjoitussarjassa nuorten turvapaikanhakijoiden elämää analysoivat sekä tutkijat että nuorten parissa työskentelevät.
Teemasarjan johdanto
Näin ollen voisi väittää, että alaikäisen turvapaikanhakijan kuulemiseen liittyvissä kysymyksissä olisi opittavaa siitä, mitä tiedämme lasten osallistumisesta rikosprosessiin ja siihen liittyvistä haasteista. Kun alaikäisten turvapaikkahakijoiden kuulemisesta on melko vähän tutkittua tietoa, on lapsen kuulemista rikosepäilyjä selvitettäessä tutkittu runsaasti.
Turvapaikanhakuprosessi, kuten rikosprosessikin, on lähtökohtaisesti luotu aikuisia varten. Sen tavoitteena on tuottaa objektiivista tietoa, jonka perusteella voidaan tehdä juridisia – usein koko elämään vaikuttavia – ratkaisuja. Kumpaakin näistä prosesseista voi syystä kritisoida siitä, että niitä ei ole luotu tavalla, joka kovinkaan hyvin huomioisi aikuisenkaan inhimillisen toiminnan näkökulmaa, esimerkiksi sitä, kuinka ihminen ajattelee, muistaa ja toimii kuormittavissa tilanteissa. Lisäksi kummassakin prosessissa on usein kyse psyykkisesti erittäin kuormittavien tapahtumien muistamisesta, mikä edellyttää tietämystä stressin ja traumaattisten kokemusten vaikutuksista muistamiseen.
Rikosprosessien kehittämisessä näihin teemoihin kiinnitetään yhä enemmän huomiota. Lasten kuuleminen rikosprosesseissa on Suomessa saanut kiitettävän paljon huomiota, ja niin tieteen tuloksiin pohjautuvia ohjeistuksia kuin tiiviitä, pitkäkestoisia koulutuksiakin on kehitetty. Suomi lienee ainoa maa, jossa esitutkintalain mukaan lapsia kuulevalla poliisilla on oltava erityistä koulutusta tätä tehtävää varten[ii]. Erityisen haavoittuvassa tilanteessa olevia lapsia (esim. nuoren iän tai kehityksellisten ongelmien vuoksi) kuulevat Suomessa asiantuntijat poliisin pyynnöstä. Samankaltainen linjanveto olisi toivottava myös alaikäisten turvapaikanhakijoiden osalta.[iii]
Inhimillinen muisti ja sen huomioiminen turvapaikanhakuprosessissa ja haastattelussa
Haastattelussa on kyse tilanteessa, jossa ihmistä kuullaan hänen muistikuvistaan itse koetuista tapahtumista. Tällöin puhutaan niin sanotusta episodisesta muistista. Muistiprosessi on kuitenkin monimutkainen ja poikkeaa huomattavasti siitä, miten ”muistaminen” mielletään yleisesti. Muistikuvat ovat herkkiä vääristymään ja alttiita muutoksille, joita muistettavien tilanteiden ulkopuolinen tieto tuottaa. Esimerkiksi ikävien tilanteiden ajattelun vältteleminen saattaa heikentää muistikuvia ja muiden kanssa käydyt keskustelut vääristää niitä.
Lapsen kyky muodostaa muistikuvia tapahtumista on vahvasti sidoksissa puhekykyyn ja lapsen sosiaaliseen ympäristöön, esimerkiksi siihen, kuinka vanhemmat ja muu sosiaalinen ympäristö keskustelee lapsen kanssa. Jo kaksivuotias osaa usein viitata koettuihin tapahtumiin – vaikka harvemmin niin, että asiasta tietämätön aikuinen ymmärtäisi tästä mitään. Alle kouluikäisen lapsen episodinen muisti on kuitenkin erityisen haavoittuvainen muistivääristymille ja väärintulkinnoille, koska lapsi esimerkiksi yhdistää usein väärin muistisisällön ja myöhemmin kuulemansa tulkinnan jostain tapahtumasta.
Episodinen muisti kehittyy nuoreen aikuisuuteen saakka. Viimeisten vuosikymmenten aikana on todettu, että nuoruusiässä aivoissa tapahtuu merkittäviä muutoksia aivojen anatomiassa ja toiminnassa paljon pidempään kuin aiemmin on arvioitu. Muiden henkilöiden motiivien ja näkökulmien, syy-seuraussuhteiden ymmärrys, kyky arvioida eri käyttäytymisten mahdollisia riskejä ja hyötyjä, tunnesäätely, itsekontrolli ja looginen päättely kehittyvät myöhään. Toisaalta ihmisillä on kuitenkin myös taipumus yliarvioida murrosikäisten kykyjä tietyissä tilanteissa.
Tilanne, jossa kuulustelija epäilee lapsen kertomusta ja mahdollisesti avoimesti kyseenalaistaa tätä, saattaa siis aiheuttaa sen, että lapsi muuttaa kertomustaan.
Ongelmallisuutta lisää se, että pitkään on jo tiedetty nuorten olevan erityisen haavoittuvia johdattelulle, esimerkiksi siten, että he herkästi saattavat muuttaa kertomustaan kohdatessaan kielteistä palautetta kuulustelijan taholta (Katso esim. Richardson, Gudjonson & Kelly 1995 sekä Redlich & Goodman 2003). Tilanne, jossa kuulustelija epäilee lapsen kertomusta ja mahdollisesti avoimesti kyseenalaistaa tätä, saattaa siis aiheuttaa sen, että lapsi muuttaa kertomustaan. Kertomuksen muuttumista taas pidetään usein merkkinä sen epäluotettavuudesta.
Muistikuvien arviointiin liittyviä mahdollisia virhelähteitä
Myös kyky jäsentää kokemuksia suhteessa muihin tapahtumiin tai tiettyjen teemojen ympärille kehittyy myöhään ja hyvin yksilöllisellä eli toisin sanoen vaihtelevalla tavalla. Tähän vaikuttavat niin henkilökohtaiset kuin sosiokulttuurisetkin kasvuolosuhteet. Eri kulttuureissa on esimerkiksi erilaisia tapoja määritellä ajan kulku ja tapahtumien ajallinen ulottuvuus. Kulttuurien ja yhteiskuntien välillä on myös suuria eroja siinä, millainen rooli itse- ja ryhmäkeskeisyydellä on: kun länsimaissa kokemusmaailma vaikuttaa olevan yksilökeskeinen, mielletään kokemukset monissa muissa kulttuureissa pikemminkin ryhmätasolla (Katso esim. Nelson 2003).
Muistinäkökulmasta on tärkeää tehdä ero yksittäisten ja toistettujen tapahtumien välille. Toistetuista tapahtumista luodaan usein niin sanottuja skeemamuistoja (script memory), eli muistikuvia siitä, kuinka jokin asia ”tyypillisesti” tapahtui. Paradoksaalista kyllä, tällaiset skeemamuistot saattavat olla vähemmän yksityiskohtaisia kuin yksittäisten kokemusten muistikuvat. Kun arvioidaan henkilön kertomusta pitkään jatkuneesta turvattomuudesta tai lukuisista väkivallan teoista, voivat kertomukset siis vaikuttaa yllättävänkin pelkistetyiltä ja vailla oletettuja ”luotettavuuden viitteitä”.[iv]
Traumaattisten tilanteiden muistamiseen liittyy piirteitä, jotka myös ovat omiaan johtamaan traumatisointiin perehtymättömän arvioitsijan harhaan. Hyvin stressaavien tai traumaattisten (uhkaavien, pelottavien) tilanteiden muistaminen eroaa tavanomaisempien tilanteiden muistamisesta. Muutenkin ihminen tyypillisesti painaa mieleen kokemusten keskeisiä piirteitä sivuseikkojen unohtuessa helpommin, ja tämä ominaisuus saattaa vahvistua uhkaavassa tilanteessa, esimerkiksi niin että huomio kiinnittyy uhkaavaan elementtiin eikä muita yksityiskohtia paineta mieleen yhtä hyvin.[v] Usein myös vältetään ikävien tai ahdistavien kokemusten ajattelemista, mikä itsessään saattaa heikentää muistikuvaa tapahtumasta – vaikkakin ahdistava kokemus voi edelleen vaikuttaa merkittävästi henkilön hyvinvointiin. Turvapaikkahaastattelussa haastateltavan tarina voi tällaisessa tilanteessa vaikuttaa vähemmän yksityiskohtaiselta ja sekavalta kertomukselta, ja se saatetaan näin ollen tulkita vähemmän luotettavaksi.
Lapsuudessa koettu pitkäaikainen stressi on omiaan heikentämään muistia. Kaoottisessa ympäristössä varttuvan lapsen on vaikeaa muodostaa eheitä muistikuvia kokemuksista, koska ympäristöstä puuttuu ennakoitavuus ja usein myös vanhempien tarjoama tulkinta-apu tapahtumien ymmärtämiseksi.
Kertomusten ”luotettavuuden” arviointi
Turvapaikanhakijan kertomuksen tulkinnassa – riippumatta siitä, onko kuultava lapsi tai aikuinen – lähtökohdan on oltava se, että kertomuksen luotettavuutta ei arvioida pelkästään annettujen vastausten perusteella. Kertomuksen luotettavuutta tulisi sen sijaan arvioida haastattelijan ja haastateltavan yhteisen tuotoksen pohjalta. Haastattelussa käytetyt kysymykset ovat avainasemassa kertomuksen luotettavuutta arvioitaessa.[vi]
Haastattelussa käytetyt kysymykset ovat avainasemassa kertomuksen luotettavuutta arvioitaessa.
Tiedetään, että ihminen on taipuvainen etsimään omaa ennakkokäsitystään vahvistavaa tietoa (Katso esimerkiksi Kahneman 2011). Esimerkiksi jos tutkijoilla on vahva olettamus siitä, että lapsi on joutunut rikoksen uhriksi, hänelle esitetään vain tähän tapahtumaan viittaavaa tietoa ja jätetään huomiotta ne maininnat, jotka saattaisivat viitata johonkin toiseen selitykseen epäilylle. Tämä näkyy usein hyvin konkreettisella tavalla haastattelussa siten, että muotoillaan kysymyksiä, jotka vahvistavat omaa näkökulmaa, tai reagoidaan eri tavoin lapsen antamiin vastauksiin riippuen siitä, kuinka hyvin ne sopivat omaan käsitykseen asiasta. Mitä vähemmän meillä on ilmiöistä tietoa, sitä enemmän meitä ohjaavat – usein väärin – omat intuitiot ja ennakkokäsitykset.
YK:n pakolaisjärjestö UNHCR laati vuonna 2014 raportin lasten kuulemisesta turvapaikanhakuprosessissa (UNHCR 2014). Raportissa analysoidaan neljän eri maan (Alankomaat, Italia, Itävalta ja Ruotsi) käytäntöjä. Raportissa on lukuisia esimerkkejä lasten haastatteluista, joissa lapsilla oletetaan olevan tietoa, jota he eivät pysty tuottamaan, ja joissa he saavat näin kielteistä palautetta haastattelijan taholta.
Mitä vähemmän meillä on ilmiöistä tietoa, sitä enemmän meitä ohjaavat – usein väärin – omat intuitiot ja ennakkokäsitykset.
Haastattelijoilla on todettu olevan usein oletus siitä, että lasten tulisi näyttää kielteisiä tunteita kertoessaan ikävistä kokemuksista. Tämä ei ole yllättävää, sillä niin sanottu emotional victim effect (suomeksi ”tunteellisen uhrin ilmiö”) on tunnettu ilmiö (oikeus)psykologian kirjallisuudessa. Ilmiö viittaa siihen, että rikoksen uhria pidetään uskottavampana jos hän ilmentää tunteita kertoessaan kokemuksessaan (Ask & Landström 2010). Haastattelijaa saattaa hämmentää, jos henkilö kertoo järkyttävistä kokemuksista ilman näkyvää tunneilmaisua, ja intuitiivisesti tämä voi vaikuttaa epäuskottavalta kertomukselta. Intuitio saattaa kuitenkin johtaa harhaan tässäkin tilanteessa: traumaattisiin kokemuksiin reagoidaan eri tavoin riippuen monista eri tekijöistä. Etenkin sellaisissa tilanteissa, joissa traumaattisia kokemuksia on ollut lukuisia tai joissa psyykettä kuormittava tilanne on kestänyt kauan ja kokemuksista on puhuttu useaan otteeseen eri tahoille, voi olla, ettei henkilö reagoi näkyvästi kertoessaan kokemuksistaan.
UNHCR:n raportissa kuvataan tilanteita, joissa lapsen kertomusta ei pidetä luotettavana juuri siitä syystä, että se ei sisällä tarpeeksi tunneilmaisua. Esimerkiksi 14-vuotiaalle pojalle todettiin: “Se, mitä kerroit, ei ole uskottavaa. Kuvaat pakosi syitä niin pinnallisella tavalla, etten voi uskoa että olet itse kokenut tämän.” 17-vuotiaalle tytölle taas todettiin: “Kerroit tarinasi näyttämättä minkäänlaisia tunteita. Viranomaiset pitävät tätä viitteenä keksitystä kertomuksesta.”
Viranomaisten olisi kuitenkin oltava tietoisia esimerkiksi siitä, että masentuneisuus ja pitkään jatkunut stressi lapsuudessa usein vaikuttavat muistiin siten, että muistikuvista tulee yleistyneitä ja ne sisältävät vähemmän yksityiskohtia. Kun yksityiskohtia pidetään luotettavan kertomuksen merkkinä, on tämä omiaan heikentämään erityisesti psyykkisesti huonosti voivien turvapaikkahakijoiden tilannetta.
Kertomusten arvioinnissa kiinnitetään usein huomiota kertomuksen ristiriitaisuuteen tai ristiriidattomuuteen. Yleisesti ottaen muistamiseen liittyy muistikuvien uudelleen hahmottamista, ja yksityiskohtiin liittyvät seikat saatetaan muistaa eri tavalla eri tilanteissa, kun taas keskeisiä yksityiskohtia muistetaan usein johdonmukaisemmin. On kuitenkin näyttöä siitä, että ristiriitaisuuksia ilmenee useammin traumaattisiin muistikuviin liittyen, etenkin pidemmän ajan päästä (Herlihy, Scragg & Turner 2002). Ihmisen kertomusta ei voi siis arvioida tunnereaktioiden perusteella eikä välttämättä aina edes yksityiskohtien runsauden tai ristiriidattomuuden perusteella.
Haastatteluissa saatetaan pyrkiä saamaan lapsi kertomaan kotipaikkakuntansa asioista. UNHCR:n raportissa tuodaan esille sekä onnistuneita että vähemmän onnistuneita yrityksiä selvittää tämänkaltaista tietoa. Esimerkiksi 11-vuotiaana Afghanistanista paenneelta pojalta kysyttiin:
Haastattelija: Oliko alueellanne ”pyhää paikkaa”?
Lapsi: Ei muistaakseni, siellä oli vaan moskeija…
Haastattelija: Missä pankki oli?
Lapsi: Ei siellä ollut pankkia. En muista nähneeni pankkia.
Haastattelija: Jos tulisin vierailulle sinne, mitä näyttäisit minulle?
Lapsi: Ei mitään. En ole käynyt siellä neljään vuoteen.
13-vuotiaalta kotimaastaan vuosia sitten paenneelta tytöltä kysyttiin:
Haastattelija: Mikä oli valuutta Somaliassa?
Lapsi: En muista. Muistan vaan Etiopian ja Sudanin valuutat.
Haastattelija: Mutta etkä muista mitä valuuttaa käytit kun olit siellä?
Lapsi: En ole ikinä pitänyt sitä kädessäni. Olin pieni.
Sen sijaan erään nuoren pojan haastattelussa haastattelija onnistui tavoittamaan lapsen kokemusmaailmaa ja siinä merkityksellistä tietoa:
Haastattelija: Katsoitko yleensä urheilua Syyriassa, kuten täällä odotustilassa?
Lapsi: Kyllä, Syyriassa katsoin Al-Jazeeran urheilukanavaa.
Haastattelija: Osaatko nimetä joitain syyrialaisia joukkueita?
Lapsi: Niitä on 14. Sitä kutstuaan Premier Leagueksi.
Haastattelija: Osaatko nimetä tunnetuimpia joukkueita?
Lapsi: Al Itad, Al Kamara, Al Wakada, Jabla, Afrain, Nawair.
Haastattelija: Kuka on tunnettu pelaaja?
Lapsi: Maalivahti Misib Balhoes, parhaat kolme pelaajaa ovat Jihad Husayn, Atif Dginyat, Firas Al Kathib. Kaikki neljä ovat Syyrian joukkueessa.
Haastattelija: Pystytkö nimeämään kurdilaisen pelaajan Syyriassa?
Lapsi: Siellä on joku nimeltään Jihan. En tiedä hänen sukunimeään. Hän on puolustaja. Kazzafi Uzmat on hyvä kurdilainen pelaaja. Hän pelaa Jihadissa. Se on Al-Hassaka-provinssin joukkue.
Faktojen tarkastelussa tulisi siis varmistaa, että käytetyt sanat ovat ymmärrettäviä lapselle ja että käsiteltävä konteksti on lapselle olennainen. Arvioitaessa sitä, ”mitä lapsen tulisi tietää” kotialueestaan on todettava, että itse asiassa tiedämme melko vähän siitä, millaisia asioita eri-ikäiset ja eri kulttuureissa varttuvat ihmiset normaalisti tietävät kotialueistaan. Tätäkin ongelmaa voidaan osaksi ratkoa esittämällä avoimia kysymyksiä, jotka lähtevät lapsen kokemusmaailmasta ja sitä kautta etsitään esimerkiksi tarkistettavissa olevia faktoja.
Arvioitaessa lapsen kertomusta saattaa arvioitsija törmätä muihinkin ajatusvääristymiin. Ensinnäkin alaikäinen turvapaikanhakija saattaa olemukseltaan poiketa merkittävästi arvioitsijan käsityksestä siitä, millainen lapsi ”normaalisti” on. Länsimaissa lapsuus yhdistetään tyypillisesti viattomuuteen ja spontaaniuteen. Alaikäinen turvapaikanhakija saattaa poiketa tästä kuvasta ja hän saattaa olla Suomessa kasvaneita lapsia itsenäisempi ja kyvykkäämpi huolehtimaan itsestään. Samalla hänellä saattaa olla vähemmän kehittyneet kognitiiviset taidot, koska koulunkäyntimahdollisuudet ovat saattaneet olla rajoitetut ja kasvuolosuhteet kaoottiset ja ennakoimattomat. Onkin esitetty, että alaikäisten turvapaikkahakijoiden usein epätyypillinen kehityskaari saattaa vaikuttaa arvioitsijoihin siten, että nämä yliarvioivat lapsen ikää tai kehitysvaihetta, ja että tämä käsitys saattaa johtaa epärealistisiin odotuksiin suhteessa lapsen kykyyn kertoa kokemuksistaan (UNHCR 2014).
Lopuksi
Turvapaikanhakuprosessiin liittyvät lasten kuulemistilanteet ovat haasteellisuudeltaan monella tapaa verrattavissa rikosprosessissa tapahtuvaan kuulemiseen: lapselta odotetaan tarkkaa tietoa asioista, joista voi monesta syystä olla vaikea kertoa ja joita hänen voi olla vaikea muistaa. Lapsen kuulemista rikosprosessissa on Suomessa varsin kattavasti ohjeistettu, ja lapsia kuuleville tahoille tarjotaan tehtävään erikoistuvaa koulutusta. Alaikäisen turvapaikanhakijan kuuleminen vaatisi vastaavaa erikoistumista. Tämän lisäksi tehtävään liittyy haasteita kulttuurierojen ja tulkin kautta haastattelemisen takia.[vii] Haastateltavalla on taustallaan usein kuormittavia tai traumaattisia kokemuksia, joiden vaikutuksia kykyyn muistaa ja kertoa olisi osattava ottaa huomioon asianmukaisesti. Ottaen huomioon turvapaikkahaastattelun koko elämää ratkaisevan merkityksen on kohtuutonta, etteivät näitä haastatteluja suorittavat tahot saa tehtävään tarkoituksenmukaista koulutusta. Tutkimusnäyttöä on runsaasti siitä, että ilman merkittävää panostusta haastattelijoiden koulutukseen ja työnohjaukseen haastattelujen laatu on usein ala-arvoinen ja saattaa edustaa kuulevan tahon ennakkokäsityksiä pikemminkin kuin kuullun omakohtaisia kokemuksia.
Kirjoittaja
Julia Korkman
Oikeuspsykologian dosentti (Helsingin yliopisto)
PI (Vastuututkija) silminnäkijätunnistuksiin liittyvässä Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimushankkeessa, Psykologian laitos, Åbo Akademi
Psykologi, HUS; Lasten ja nuorten oikeuspsykologian yksikkö
Viitteet
[i] Lapsella tarkoitetaan tässä kirjoitelmassa kaikkia alaikäisiä eli alle 18-vuotiaisia.
[ii] Esitutkintalain 4 luvun 7 §:n 2 momentin mukaan alle 18-vuotiaisiin kohdistuvat tutkintatoimenpiteet tulisi mahdollisuuksien mukaan antaa tähän tehtävään erityisesti perehtyneille tutkijoille.
[iii] Suomessa on tosin julkaistu jo vuonna 2002 monella tapaa varsin hyvät suositukset yksintulleiden lasten kuulemisesta, joissa mm. avataan toivottua kyselytyyliä. Sen sijaan alaikäisiä turvapaikanhakijoita haastatteleville ei liene olemassa mitään kattavaa koulutusta.
[iv] On kuitenkin todettava, että yleiset uskomukset liittyen ”luotettavuuden” viitteisiin ovat usein ristiriidassa tieteellisen tiedon kanssa ja perustuvat joskus väärinkäsityksiin ihmisen havainnoinnista ja muistista. Juridisessa kontekstissa tätä puidaan esim. artikkelissa Väisänen & Korkman, 2014.
[v] Oikeuspsykologian kirjallisuudessa on pitkään tunnettu käsite “weapon focus effect”. Jos henkilöä uhataan aseella, kiinnittyy hänen huomionsa aseeseen muun tiedon kustannuksella, ja hänen on vaikeampi muistaa muita asioita myöhemmin. Huomio siis kapenee. Konkreettisesti tämä tarkoittaa myös sitä, että koko tilanteesta saatetaan muistaa vähemmän yksityiskohtia.
[vi] Vahva konsensus vallitsee siitä, että tilanteesta riippumatta avointen kysymysten käyttö olisi suotavaa suljettujen tai johdattelevien sijaan. Katso esim. Vrij & Granhag 2012, ja lapsiin liittyen esimerkiksi suomalaiset Käypä hoito-suositukset seksuaalisen hyväksikäytön selvittämisestä (Duodecim 2013).
[vii] Haastatteleminen tulkin avustuksella on itsessään haastattelutilannetta monimutkaistava tekijä sekä kontaktin luomisen, haastattelun keston, että esitettyjen kysymysten varmistamisen kannalta.
Lähteet
Ask, K. & Landström, S. (2010) Why emotions matter: Expectancy violation and affective response mediate the emotional victim effect. Law and Human Behavior, 34, 392–401.
Herlihy, J., Scragg, P. & Turner, S. (2002) Discrepancies in autobiographical memories – Implications for the assessment of asylum seekers: Repeated interviews study. British Medical Journal, 324–327.
Nelson, K. (2003) Self and social functions: Individual autobiographical memory and collective narrative. Memory, 11, 125–136.
Redlich, A.D. & Goodman, G.S. (2003) Taking responsibility for an act not committed: The influence of age and suggestibility. Law and Human Behavior, 27, 141–156.
UNHCR (2014) The heart of the matter. Assessing credibility when children apply for asylum in the European Union.
Vrij, A. & Granhag, P.A. (2012) Eliciting cues to deception and truth: What matters are the questions asked. Journal of Applied Research in Memory and Cognition, 1, 110–117.
Väisänen, T. & Korkman, J. (2014) Eräitä todistajan kertomuksen arviointiin liittyviä kipukohtia oikeuspsykologisen tiedon valossa. Defensor Legis, 5, 721–739.
Kirjoitussarjan toimittajat
Veronika Honkasalo, Karim Maiche, Henri Onodera, Marja Peltola ja Leena Suurpää