Sadan vuoden takaista Suomen sisällissotaa on muisteltu tänä keväänä paljon mediassa. Sodan vaiheita on käyty läpi lehdissä päivä päivältä ja ympäri maata on pidetty sisällissotaa käsitteleviä seminaareja, joihin ihmiset ovat osallistuneet sankoin joukoin. Sisällissota on ollut suurelta osin myös nuorten sotaa, sillä moni nuori, alle 20-vuotias taisteli rintamalla. Useat nuoret menettivät sodassa vanhemman tai muita lähiomaisia. Sodassa arvellaan kuolleen noin 1900 alle 17-vuotiasta (Näre 2018, 279).
Naiskaartilaiset edustivat tiettyjä nuorisokulttuurisia suuntauksia, ja loivat uutta – joskin väliaikaista – kulttuuria rikkomalla sukupuolinormeja pukeutumisellaan ja käytöksellään.
Nuorten naisten näkökulma sodan keskeltä on kuitenkin harvinaisempi. Sukupuolinormit kietoutuvat yhteiskuntaluokan ohella osaksi naisten asemaa ja toimintaa sisällissodan aikana. Valkoisten puolella naisten tehtäviksi määriteltiin kodin huoltaminen, sekä sotilaiden muonitus, sairaanhoito ja vaatetus (Näre 2018, 132–133). Toisaalta punaisten puolella myös naiset tarttuivat aseisiin ja muodostivat omia kaartejaan. Sata vuotta sitten naispunakaartilaisia halveksuttiin etenkin valkoisten puolella, mutta nykyään asepalveluksen on suorittanut yhteensä 8100 naista, joista kaksi kolmasosaa on saanut johtajakoulutuksen (Salokorpi 2018). Normit ovat siis näiltä osin muuttuneet, vaikka toisaalta keväällä 2018 puolustusministeri Jussi Niinistö väläyttikin naisten asepalveluksen lopettamista määräajaksi säästösyistä (Autio 2018). Tämä antaa naisille signaalin siitä, että he ovat vain kuluerä, eikä heidän osaamistaan arvostetakaan. Taustalla kuultaa ajatus asepalveluksesta ”miesten yksinomaisena oikeutena ja velvollisuutena”, kuten Mannerheim kirjeessään naisjärjestöille vuonna 1918 kirjoitti (Näre 2018, 129–130).
Kirjoittaja: VTK Sini Järnström
Sini Järnström suoritti korkeakouluharjoittelun Nuorisotutkimusverkostossa, ja on sosiologian maisteriopiskelija Helsingin yliopistossa. Hän on käynyt yläkoulun Tampereella samassa rakennuksessa, jossa tyttölyseolaiset kirjoittivat aineitaan sata vuotta sitten.
Dokumenttielokuva Hilja, punaisen tyttö
Sini Järnström on aikaisemmalta koulutukseltaan medianomi. Hänen sisällissotaa käsittelevää dokumenttielokuvaansa Hilja, punaisen tyttö on näytetty keväällä 2018 useilla festivaaleilla. Elokuvassa tamperelainen, sisällissodan aikaan 14-vuotias Hilja Virtanen kertoo muistoistaan ja sodan vaikutuksista koko hänen elämäänsä. Elokuva valmistui Tampereen ammattikorkeakoulun lopputyönä vuonna 2006.
Katso dokumenttielokuva Hilja, punaisen tyttö Vimeossa (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.).
Tarkastelen tässä kirjoituksessa nuorten naisten toimintaa sisällissodassa kahden erilaisen tutkimuksen avulla. Marianne Junila on tutkimuksissaan tarkastellut tamperelaisten koulutyttöjen syksyllä 1918 kirjoittamia kouluaineita, joissa tytöt kertovat kokemuksistaan ja toiminnastaan sodan aikana, usein valkoisten huoltojoukoissa. Aineet antavat ainutlaatuisen kurkistusikkunan koulutyttöjen elämään sotaa käyvässä kaupungissa. Ne ovat harvinaisen näkökulmansa lisäksi mielenkiintoisia siksi, että ne on kirjoitettu juuri sodan jälkeen, toisin kuin monet muut sotaa käsittelevät muistelmat, joita on saatettu kirjoittaa kymmeniäkin vuosia tapahtumien jälkeen.
Toisen näkökulman nuorten naisten osallisuuteen sodassa tarjoaa Sari Näreen teksti punakaartilaisnaisista kirjassa Helsinki veressä. Naiset, lapset ja nuoret vuoden 1918 sodassa (2018). Valitsin tämän naispunakaartilaisia käsittelevän tekstin siksi, että se on kirjoitettu nuorisotutkimuksellisella otteella. Näre näkee helsinkiläisen naispunakaartilaisuuden nuorisokulttuurisena ilmiönä; naiskaartilaiset edustivat tiettyjä nuorisokulttuurisia suuntauksia, ja loivat uutta – joskin väliaikaista – kulttuuria rikkomalla sukupuolinormeja pukeutumisellaan ja käytöksellään. Näistä erilaisista teksteistä käyvät ilmi sadan vuoden takaiset sukupuolinormit ja se, miten niitä rikottiin. Nuorilla tytöillä on ollut myös yllättävän paljon vapautta liikkua kaupungilla sodan keskellä, ja he ovat toimineet aktiivisesti vaarallisissakin tehtävissä.
Rohkeutta ja toimintaa Tampereella
Tampereen tyttölyseolaiset saivat syksyllä 1918 tehtäväkseen kirjoittaa näkemästään ja kokemastaan sodan aikana. Tehtävänanto tuli Kouluhallitukselta, joka kehotti kouluja keräämään koululaisilta kirjoituksia sisällissodan tapahtumista (Junila 2011a, 145). Aineita kirjoittaneet tytöt olivat iältään noin 11–20 -vuotiaita (Junila 2011b, 297). Koulun lehtori toimi sodan aikana valkoisten puolella, joten on mahdollista, että punaisten puolta edustavien kotien lapset eivät ole uskaltaneet kirjoittaa kaikkea kokemaansa aineisiin (Junila 2011a, 145). Suurin osa tyttölyseolaisista oli virkamies- ja yrittäjäperheiden lapsia, mutta joka neljännen vanhemmat laskettiin työväenluokkaan kuuluviksi (Junila 2011b, 298). Suuri osa aineista kertoo kuitenkin toiminnasta valkoisten hyväksi.
Koulun loppuminen tammikuussa oli monelle koululaiselle ikävä yllätys. Moni teki koulutehtäviä kotona, mutta keskittyminen oli hankalaa, sillä jännitys ja levottomuus pääsivät niskan päälle. Helmikuussa kaupungista tuli punaisten tukikohta, ja sinne alkoi virrata joukoittain sotilaita aseineen. Tytöt havainnoivat tapahtumien kulkua ja kävivät katsomassa esimerkiksi miehistöjen saapumista Rautatieasemalle, panssarijunaa sekä aselastien purkamista. Kirjoituksissa ei mainita, että vanhemmat olisivat kieltäneet tyttöjä liikkumasta kaupungilla, ja tytöt saivatkin liikkua kaupungilla melko vapaasti (Junila 2011a, 148–150.) Helsingin Sanomat (20.4.2018) kirjoitti jutussa 13-vuotiaasta Helmi Koskisesta, joka oli todistanut taistelun loppuvaiheita Helsingissä, ja kirjoittanut näkemänsä päiväkirjaan. Vanhemmat olivat moittineet Helmiä ulkona liikkumisesta, mutta Helmi ei ollut tästä välittänyt vaan tuntenut itsensä ”jonkinlaiseksi rohkeaksi, pelottomaksi tytöksi, vähän niin kuin kirjoissa”. Tytöt olivat siis uteliaita ja rohkeita, ja pitivät uudenlaista tilannetta kaupungissa jännittävänä ja omaa toimintaansa, esimerkiksi rintamalinjojen ylittämistä jonkinlaisina seikkailuina (Junila 2011a, 150). Kouluaineissa kuvataan kuitenkin myös pelkoa esimerkiksi sodan odotuksesta (Junila 2018). Kun kuvataan rohkeutta, kuvataan myös pelkoa, sillä ilman pelkoa ei olisi rohkeuttakaan.
Tytöt liikkuivat kodin ulkopuolella hankkiakseen ruokaa. Tämä oli hengenvaarallista, ja näillä reissuilla nähtiin ammuskelua ja haavoittumista lähietäisyydeltäkin (Junila 2011a, 153). Kotitöitä tärkeämpänä pidettiin toimimista valkoisten huoltojoukoissa, mikä ei ollut riskitöntä punaisten hallitsemassa kaupungissa. Tytöt työskentelivät sotasairaaloissa, valmistivat sidetarpeita ja avustivat toimenpiteissä. Tätä työtä pidettiin jännittävänä ja merkityksellisenä; omasta panoksesta oltiin ylpeitä. Osa heistä osallistui myös suojeluskuntalaisten tiedusteluun ja kuljetti viestejä ”muhveissa, sukissa ja takkien salataskuissa” (Junila 2018, 211). 21-vuotias Esti toimi lähettinä kuljettaen viestien lisäksi ampumatarvikkeita, pommintekovälineitä sekä valkoisia käsivarsinauhoja. Hän ei nuorena tyttönä herättänyt huomiota, ja sai matkustukseen vaadittavat luvat helposti. (Junila 2011a, 154–155.) 16-vuotias Katri kuljetti aseita kaupungilla pesukorissa, ja Junila (2018, 211) arvelee, että hänen vanhempansa olisivat mahdollisesti jopa rohkaisseet tähän suurta rohkeutta vaatineeseen tekoon. Nuoret tytöt ovat siis saaneet nimenomaan sukupuolensa ansiosta liikkua kaupungilla herättämättä epäilyksiä.
Ajan sukupuolinormeista kertoo valkoisten järjestöjen tekemä määritelmä naisten tehtävistä sodan aikana: muonitus, majoitus, sairaanhoito, vaatetus ja valistus. Taustalla oli järjestöjen, kuten Nuorten naisten kristillisen yhdistyksen NNKY:n, Pelastusarmeijan ja Suomen Naisyhdistyksen kannattama kristillinen ajatus sukupuolirooleista ja siveellisyydestä. (Näre 2018, 132.) Tämä liittyy ajan yleisiin ihanteisiin naisen roolista. Naisten paikka oli kotona, ja hoivaaminen sekä äidillisyys niin kotona kuin yhteiskunnassa olivat normeja (Lintunen 2018, 181–182). Valkoisten joukkojen huoltoa varten oli perustettu maanlaajuinen organisaatio helmikuussa 1918 (Näre 2018, 133.) Myös Mannerheimin naisyhdistyksille lähettämä kirje vahvistaa naisten tehtävää koti- ja huoltojoukoissa. Siinä hän pyytää naisten apua ”kodin ja konnun hoitamisessa” ja pitää rintamalla oloa ”miehen yksinomaisena oikeutena ja velvollisuutena”. (mts. 129–130). Toisaalta myös punaiset naiset osallistuivat omien joukkojensa huoltamiseen mittavalla panoksella (Näre 2018, 125). Valkoisissa huoltojoukoissa toimineita naisia ihailtiin, mutta punaisia auttaneita naisia halveksuttiin ja haukuttiin kaduilla sekä lehdistössä (Lintunen 2018, 193–196).
Ajan sukupuolinormeista kertoo valkoisten järjestöjen tekemä määritelmä naisten tehtävistä sodan aikana: muonitus, majoitus, sairaanhoito, vaatetus ja valistus. Taustalla oli kristillinen ajatus sukupuolirooleista ja siveellisyydestä.
Valkoisten puolella naiset olivat suunnitelleet aseellisten joukkojen perustamista, mutta Mannerheim oli kieltänyt tämän jyrkästi (Näre 2018, 130). Naispuolisiin taistelijoihin suhtauduttiin myös punaisten puolella aluksi epäilevästi ja häpeillen. Sosiaalidemokraattiset naisjärjestöt vastustivat naisten aseistautumista (Lintunen 2018, 189.) Naiskaartien toiminta kiellettiinkin ensin, mutta myöhemmin Kansainvaltuuskunta antoi luvan niiden perustamiseen (Liukkonen 2018, 13). Tamperelaiset koulutytöt eivät yleisesti ottaen hyväksyneet punakaartilaisnaisia, vaan pitivät heitä säädyttöminä, koska he pukeutuivat miesten vaatteisiin ja kantoivat asetta. Toisaalta punakaartilaisnaisia pidettiin jännittävinä henkilöinä, ja rivien välistä voi tulkita jopa ihailua, sillä heitä kutsuttiin rohkeiksi ja kuolemaa pelkäämättömiksi. (Junila 2018, 21.)
Väkivalta tulee lähelle
Monien koulutyttöjen mielestä punaisten kotitarkistukset olivat sodan pahimpia kokemuksia. Ne romuttivat nuoren turvallista maailmaa, sillä vanhemmat eivät enää kyenneetkään suojelemaan kotia vaan menettivät auktoriteettinsa ja olivat pelokkaita. (Junila 2011a, 151.) Tunnelma kaupungissa kiristyi. Pääsiäisviikon pommitukset aiheuttivat kauhua ja pelkoa, joka lamaannutti, ahdisti ja tuntui vatsakipuna. Toisaalta tulipalojen ja pommitusten spektaakkelia katsottiin mykistyneinä ja jopa ihaillen. Pitkään jatkunut stressi purkautui kuitenkin taistelujen jälkeen syvänä väsymyksenä. (Junila 2011a, 156–158.)
Taistelujen jälkeen nuoret näkivät punaisten teloituksia, eikä heitä kielletty seuraamasta niitä. Tätä ei myöskään kummasteltu kirjoituksissa. Erään tytön mielestä lapsia tuli suojella väkivallalta, mutta suojeluntarpeen ei ajateltu ulottuvan enää 14–15 -vuotiaisiin. (Junila 2011a, 161–162.) 14¬–16 -vuotiaat nuoret ovat olleet mielenkiintoisessa välitilassa sodan aikana; he eivät olleet enää lapsia, mutta asuivat kuitenkin kotona ja olivat riippuvaisia vanhemmistaan. Heille on annettu paljon vastuuta ja vapautta nähdä ja toimia. He eivät ole olleet suojelun kohteena samaan tapaan kuin nykynuoret ehkä vastaavassa tilanteessa olisivat.
Väkivallan näkeminen turrutti, mitä moni ihmetteli jälkeenpäin ja pyyteli anteeksi. Henkilökohtaisista tunteista kuoleman ja ruumiiden näkemiseen liittyen ei puhuttu kirjoituksissa, ja Junila (2011a, 162–163) arvelee, että traumaattiset asiat on etäännytetty eikä niitä ole enää haluttu palauttaa mieleen. Traumaattiseen stressireaktioon kuuluukin yhtenä oiretyyppinä traumaattisten muistojen välttämistä ja tunteiden lamaantumista (Peltonen 2008, 5; ref. Pynoos, Steinberg & Goenijan 1996). Rankoista kokemuksista huolimatta tytöt ovat sodan keskellä suunnitelleet tulevaisuuttaan sodan jälkeen. Peltosen (2008, 6) mukaan traumaattisille tapahtumille annettava merkitys ja tulevaisuuden suunnitelmat vaikuttavat psykososiaaliseen selviytymiseen. Valkoisten puolella väkivalta oikeutettiin aatteen, isänmaan vapauttamisen kautta, ja punaiset nähtiin vieraina, toisina (Junila 2011a, 161–162). Voittajan puolella tulevaisuus sodan jälkeen on näyttänyt hieman valoisammalta, mutta voidaan pohtia, miten sota on vaikuttanut hävinneen osapuolen lapsiin ja nuoriin, varsinkin kun monet heistä menettivät lähisukulaisia ja perheenjäseniä.
Punakaartilaisnaiset ja nuorisokulttuuri
Työväenliikkeen naiset olivat jo vuoden 1905 levottomuuksien aikaan perustaneet aseellisia naisosastoja. Naisten militarisoitumisen taustalla oli emansipaatiokehitystä ja toivetta itsenäisemmästä elämästä. Toisaalta naiskaarteihin liityttiin lisäksi myös usein työn puutteen takia, kuten mieskaarteihinkin. (Näre 2018, 107–109.) Punakaartissa ja sen huoltojoukoissa toimiville maksettiin, ja parhaiten palkatut paikat menivät vanhemmille, perheellisille naisille. Moni työtä vailla ollut nuori nainen päättikin liittyä aseelliseen kaartiin. Kaikki naiset eivät osallistuneet taisteluihin, varsinkaan sodan alkuvaiheessa, vaan toimivat esimerkiksi vartiointitehtävissä (Lintunen 2018, 188). Ideologisesti motivoituneet naiset olivat halukkaimpia osallistumaan itse taisteluihin (Lintunen 2018, 190). Tärkeinä esikuvina heille olivat venäläiset naissotilaat, joita tuli myös Suomeen taistelemaan punaisten puolelle (Näre 2018, 126).
Naiskaarteja toimi 19 paikkakunnalla. Yhteensä naiskaartilaisia oli arviolta 2600 ja suurin osa heistä oli 15–20-vuotiaita tyttöjä ja nuoria naisia (Lintunen 2018, 190). Sari Näre (2018, 121–129) pitää naiskaartilaisuutta nuorisokulttuurisena ilmiönä. Helsinkiläisten naisten liittyminen punakaartiin linkittyy ajan huliganismina näkyneeseen sakilaisuuteen, sekä toisaalta poliittisista liikkeistä kummunneisiin nuorisokomppanioihin. Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolelta, ammattitaidottomista työläisperheistä tulleet sakilaiset kapinoivat yhteiskunnallisia olosuhteita vastaan ja pitivät yllä kulttuuria, joka loi yhteenkuuluvuuden tunnetta. (Näre 2018, 83–87.) Väkivalta oli kyseisessä kulttuurissa arkipäiväistynyt, ja aseet toivat kunnioitusta muiden nuorten silmissä. Näre (2018) pitää aseita tuon ajan nuorisokulttuurisena elementtinä, sillä ne edustivat modernia teknologiaa, ja niiden avulla oli mahdollista saavuttaa valtaa ympäristössään (Näre 2018, 124.)
Sakilaistyttöjen tyypilliseen pukeutumistyyliin kuuluivat raitapaita, lyhyt hame, silkkisukat ja korkeat korot, myös punakaartissa toimiessa. Poliittisista liikkeistä lähtöisin olleet tyttökaartilaiset taas leikkasivat hiuksensa lyhyeksi ja pukeutuivat housuihin ja takkiin. Tämä oli paitsi käytännöllistä, myös keino kokeilla sukupuolirooleja ja identiteetin rajoja. Punakaartilaisuus oli nuorille naisille myös keino ottaa valtaa julkisessa tilassa ja haastaa totuttuja säädyllisyys- ja sukupuolinormeja. Jotkut tytöt ottivat itselleen myös pojan nimen. (Näre 2018, 122–124.) Näreen (2018, 123) mukaan sakilaisten ja housukaartilaisten tyyli oli nuorisokulttuurista pääomaa avainkokemusiässä olleiden nuorten keskuudessa ja näkee housukaartilaisuudessa ”modernisoitumisen mukanaan tuomia naisen asemaan ja kulttuuriseen muutokseen liittyviä toiveita”. Voidaan ajatella, että punakaartilaiset nuoret naiset myös loivat uutta nuorisokulttuuria pukeutumalla miesten vaatteisiin, ja rikkomalla yleisesti hyväksytyn naiseuden normeja.
Mielenkiintoista tamperelaisten koulutyttöjen ja toisaalta punakaartilaisnaisten tapauksissa ovat sukupuoli ja sen yhteys julkiseen tilaan. Näre (2018, 124) jakaa nuorten naisten käyttämän tilan yksityiseen ja julkiseen. Punakaartiin liittyneet naiset ottivat julkista tilaa haltuun, samalla kun valkoisen puolen naiset pysyttelivät yksityisen tilan puolella – kotona, sairaaloissa, kanttiineissa. Toisaalta tamperelaisten koulutyttöjen aineita tarkastelemalla voidaan kuitenkin todeta, että valkoisen puolen nuoret tytöt ovat aktiivisesti liikkuneet myös julkisessa kaupunkitilassa tarkkaillen, havainnoiden ja tehtäviä suorittaen (Junila 2011a, 2018). Punakaartiin liittyneiden naisten kohdalla kyseessä on julkisen tilan haltuun ottamista sukupuolinormeja rikkomalla, mikä on asettanut heidät huomion kohteiksi, kun taas tamperelaiset koulutytöt ovat pystyneet liikkumaan kaupungilla huomaamattomasti juuri sukupuolensa takia. Sukupuoli ja sen esittäminen ovat siis vaikuttaneet kummankin ryhmän tilankäyttöön, toisilla suojaavasti ja toisilla paheksunnalle ja lopulta myös väkivallalle altistavasti.
Mielenkiintoista tamperelaisten koulutyttöjen ja toisaalta punakaartilaisnaisten tapauksissa ovat sukupuoli ja sen yhteys julkiseen tilaan. Punakaartiin liittyneet naiset ottivat julkista tilaa haltuun, samalla kun valkoisen puolen naiset pysyttelivät yksityisen tilan puolella – kotona, sairaaloissa, kanttiineissa.
Sodan jälkeen punakaartilaisnaisten kohtelu vankileireillä on ollut erittäin julmaa. Normeja rikkovasta ja sukupuolirajoja ylittävästä toiminnasta on häpäisty seksuaalisesti – ylipäätään punaisten puolella olleita naisia halveksuttiin. Vankileireillä on ollut myös nuoria naisia ja lapsia. Lapsia myös syntyi ja kuoli leireillä. (Liukkonen 2018; Näre 2018, 225–287.) Suurin osa Hennalan vankileirillä teloitetuista naisista oli 16–21-vuotiaita, nuorimmat vain 14-vuotiaita (Liukkonen 2018, 219.) Punaisia naisia kuoli sisällissodassa ja vankileireillä 850, ja neljännes leireillä kuolluista oli nuoria ja lapsia (Näre 2018, 278–279).
Lopuksi
Olen tässä kirjoituksessa tarkastellut nuorten naisten toimintaa sisällissodassa kahden tutkimuksen kautta. Nuorilla naisilla on ollut ristiriitaisia rooleja sodan aikana, he ovat olleet toimijoita, silminnäkijöitä, sotilaita, suojelijoita, uhreja ja selviytyjiä. He ovat aktiivisesti havainnoineet tapahtumia ja riskeeranneet henkensä hankkiessaan perheelle ruokatavaroita. Punakaartilaisnaiset ottivat julkista tilaa haltuun normeista poikkeavalla tavalla. He myös taistelivat rintamalla, osallistuen myös itse surmaamiseen. He ovat myös olleet uhreja mitä karmivimmalla tavalla. Vaikka punakaartilaisnaiset rikkoivat sukupuolinormeja, eivät normit silti heti muuttuneet. Sodan jälkeen perinteiset roolit ja ihanteet olivat edelleen vallalla (Lintunen 2018, 200.)
Luokka ja sukupuoli kietoutuvat yhteen nuorten naisten toimintaa tarkasteltaessa. Myös koululaitos on osaltaan määrittänyt sitä, millaisia muistoja koululaisilta on kerätty talteen. Köyhimmillä perheillä ei ollut varaa laittaa lapsia oppikouluun – punaisten puolella olleiden tyttöjen kertomukset eivät ainakaan koululaitoksen puitteissa tulleet kuuluviin, vaan vasta myöhemmin muistelmissa ja haastatteluissa (esim. Rajala 2012). Sakilaiset, ammattitaidottomista työläisperheistä tulleet nuoret kompensoivat vallan puutetta väkivallalla ja normeja rikkomalla. Sisällissotaan osallistuttiin paitsi ihanteiden, myös työn puutteen takia.
Samankaltaiset pommitukset, joita tamperelaiset koulutytöt pelkäsivät kuollakseen, ja väkivallanteot joita he todistivat, ovat todellisuutta tuhansille nuorille tälläkin hetkellä ympäri maailmaa. Syyrian sota on vahingoittanut erityisesti lapsia, ja Myanmarissa rohingya- naisiin ja lapsiin kohdistuu raakaa väkivaltaa (HS 15.4.2018). Pelko ja traumojen mekanismit ovat kuitenkaan tuskin muuttuneet sadassa vuodessa. Sata vuotta sitten eläneet koulutytöt viestittävät sitä, mitä lapset ja nuoret kokevat sotaa käyvissä maissa nykypäivänä.
Lähteet:
Autio, Raisa (2018) Lännen Media: Puolustusministeri Niinistö säästäisi jättämällä naiset ulos armeijasta – Reserviläisliitto tyrmää ehdotuksen. Yle Uutiset. Viitattu 18.5.2018. https://yle.fi/uutiset/3-10211071 (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.)
Helsingin Sanomat 15.4.2018. ” YK: Myanmarin armeija käyttänyt raakaa seksuaalista väkivaltaa rohingyoja vastaan.” Ulkomaat. https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000005642883.html (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.). Viitattu 18.5.2018.
Helsingin Sanomat 20.4.2018. ”Juoksin kotiin mielessäni päätön nainen”. Kaupunki A 23.
Junila, Marianne (2018) Sota lasten silmin. Teoksessa Tuomas Tepora & Aapo Roselius (toim.) Rikki revitty maa. Suomen sisällissodan kokemukset ja perintö. Gaudeamus. 201–219.
Junila, Marianne (2011a) Mitä teit keväällä 1918? Tamperelaiset koulutytöt kirjoittavat sisällissodasta. Teoksessa Ilona Kemppainen, Kirsti Salmi-Niklander ja Saara Tuomaala (toim.) Kirjoitettu nuoruus. Aikalaistulkintoja 1900-luvun alkupuolen nuoruudesta. Nuorisotukimusverkosto/ Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 117. Helsinki. 144-170.
Junila, Marianne (2011b) ”Veljesvihan liekit” – koululaiset muistelevat sisällissotaa syksyllä 1918. Historiallinen aikakauskirja 3/2011.
Lintunen, Tiina (2018) Valkoisten ja punaisten naisten sota. Teoksessa Tuomas Tepora & Aapo Roselius (toim.) Rikki revitty maa. Suomen sisällissodan kokemukset ja perintö. Gaudeamus. 180–200.
Liukkonen, Marjo (2018) Hennalan naismurhat 1918. Tampere: Vastapaino.
Näre, Sari (2018) Helsinki veressä. Lapset, naiset ja nuoret vuoden 1918 sodassa. Helsinki: Tammi.
Peltonen, Kirsi (2008) Lapsen mieli sodan mielettömyydessä – lapsen psyykkinen kehitys ja sen tukeminen sotaolosuhteissa. Nuorisotutkimus 26 (2), 3–14.
Rajala, Pertti (2012) Helmi Haapasen sisällissota. Työväen Sivistysliitto.
Salokorpi, Jussi (2018) Ennätysmäärä naisia haki vapaaehtoiseen asepalvelukseen. Yle Uutiset. Viitattu 18.5.2018. https://yle.fi/uutiset/3-10102667 (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.).