Hyppää sisältöön

Kriisiyttääkö korona koulutuspoliittisen ideaalivalitsijan?

Koulutuksen suunnittelussa, hallinnossa ja käytännöissä elää ajattelutapa, jonka nimesimme Purkutalkoot -tutkimuksessa koulutuspoliittiseksi ideaalivalitsijaksi. Ideaalivalitsija osaa valita koulumenestykseensä ja osaamiseensa, taipumuksiinsa, ominaisuuksiinsa, harrastuksiinsa sekä taustoihinsa (perheiden ja sukuketjujen kulttuuris-sosiaalisiin pääomiin) nähden optimaalisen opintoväylän ja vetää sitten opintoputken alusta loppuun samalla sosiaalistuen koulutuksen lupaamaan ammattirakenteeseen. Ideaalivalitsija on eräänlainen perusoletus, joka kumpuaa koulutuspolitiikan tehostamisen pyrkimyksistä ja aktivoituu erityisesti opintoväylien saranavaiheissa, jolloin oletamme, että yksilö tekee itselleen hyödyllisimmän valinnan.

Tehokkuuden vaade lymyää erinomaisuuden eetoksessa (Simola 2015) ja koulutuksen käytäntöarkkitehtuureissa, joissa arvokkaaksi oppilaan panokseksi luokitellaan lähinnä menestysorientoituneisuus. Ja kas kummaa, tällainen konteksti uuvuttaa monet opiskelijat (Ahvensalmi & Vanhalakka-Ruoho 2012). Toimisiko käsillä oleva koronakriisi pysäytyksenä, joka antaa mahdollisuuden höllentää koulutusputkien remmejä? Nuorilla olisi oikeus kysyä, kelpaanko jos olen riittävän hyvä? Nuorten elämänkulussa olisi silloin tilaa etsinnöille, tilaa löytää oma paikkansa ja tehtävänsä, vaikka mutkitellen hienossa koulutussysteemissä, joka on kaikesta huolimatta avoin ja sisältää aidosti kiinni pitäviä rakenteita.

Toimisiko käsillä oleva koronakriisi pysäytyksenä, joka antaa mahdollisuuden höllentää koulutusputkien remmejä?

Yksi tärkeä saranavaihe koululaisen polulla on käsillä ysiluokan yhteisvalinnan tienoilla. Saranavaiheissa asetamme ehtoja, sille millaisina oppilaat voivat kuulua millaisellekin opintoväylälle. Jos oppilas suuntautuu esimerkiksi toisen asteen ammatilliselle väylälle, tällainen ehto on aikuismainen työelämäkykyisyys, kuten Anne-Mari Souto (2014) on muotoillut. Purkutalkoot-hankkeessa kävi ilmi, että opinto- ja uraohjauksen toimijat, niin opot kuin opettajatkin kantavat käytäntösalkuissaan myös sukupuolitettuja käsityksiä siitä, millaiset ammatit ja työt sopivat millekin sukupuolelle. Usein myös oppilaiden vanhemmat ja huoltajat soveltavat samantapaisia malleja opastaessaan nuoriaan. Ylipäätään nuorilta edellytetään aikuismaista rationaalisuutta ja suunnitelmallisuutta saranavaiheiden valintojen äärellä, millä on usein elämänmittaisia vaikutuksia.

Purkutalkoot-tutkimushanke (2017–2019)

Purkutalkoot -tutkimushanke toteutettiin Nuorisotutkimusverkoston ja Opiskelun ja koulutuksen tutkimussäätiö Otuksen (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.)yhteistyönä vuosina 2017–2019. Hankkeen tutkimusryhmään kuuluivat Nuorisotutkimusverkostossa tutkimusprofessori Tommi Hoikkala, tutkija Jenni Lahtinen ja tutkimusjohtaja Sinikka Aapola-Kari sekä Otuksessa kehittämispäällikkö Elina Nurmikari (sijaisina Elina Havu ja Kristiina Kemppainen) sekä tutkijat Atte Vieno ja Juhani Saari.

Hankkeen rahoitti Valtioneuvoston kanslian selvitys- ja tutkimustoiminta (VN TEAS).

Lisätietoa Purkutalkoot: Nuorten koulutusvalintojen taustat ja keinot koulutus- ja ammattialojen sukupuolisegregaation lieventämiseksi -hankesivuilta.

Näyttää siltä, että aikuistoimijoiden koulutuspoliittinen malliajattelu ei ole kovinkaan herkkä nuoruuden prosesseille ja nuorten kokemusmaailmoille. Jos yhteisvalinnan tuloksena menee väärälle alalle ja vaihtaa alaa, siis keskeyttää opintonsa[1], se käsitellään tavanomaisesti yksilön virheenä ja vääränä valintana. Ehkä järjestelmässäkin silti on jotain vinksallaan?

Ideaalivalitsijan juuri on koulutuksen taloustieteen oletuksissa

Rationaalisen valinnan oletus liittyy koulutuksen taloustieteeseen ja sen kautta taloustieteen oletukseen homo economicuksesta, rationaalisesta hyödyn maksimoijasta (Vartiainen 2008).

Tämän perusoletuksen taustalla näen koulutuspolitiikan systeemisen pyrkimyksen järjestelmän tehostamiseen, ja opiskelijoiden toimittamiseen ilman kitkaa asteelta toiselle ja lopulta työmarkkinoiden käytettäviksi. Tämä on ollut tapa toimia OECD:n linjauksia noudattavissa ja hyödyntävissä koulutus- ja työyhteiskunnissa (Niukko 2008; Hokka 2004) viime vuosikymmeninä. Se siis tarkoittaa talousajattelun vahvistumista kilpailukyky-yhteiskunnan koulutuspolitiikan avaruuksissa.

Koulutusvalinnan rationaalisuusoletus kulkee käsikädessä toisen oletuksen kanssa. Tämän nimeän yksilöllisen valinnan oletukseksi. Sukupolvikysymyksenä siitä voi puhua myös yksilöllisenä pakkovalintana. Pakkovalinta on tässä yhteydessä tietysti kärjistävä metafora kilpailullisuuden ja tehokkuuden ajan lasten kohtaamasta vaateesta. On osattava valita ja osattava tietää mitä on osattava, jotta pärjää tietoyhteiskunnassa, jonka kouluja luonnehtivat entistä enemmän luokattomuus, valinnaisuus ja erikoistuminen. Ei voi menestyä, jos ei osaa valita. Ei voi menestyä, jos ei osaa viestittää ja brändätä itseään eri yleisöille. Et ole olemassa, jos et tule nähdyksi. Yksilöllistävä yhteiskunta: Riskit tuotetaan yhteiskunnallisesti, mutta vastuu ja riskien hallinta yksilöllistetään. Jos koulutusvalintasi osuu alaan, joka rationalisoidaan pois yhteiskunnan työjärjestelmästä, virhevalintasi on sinun.

On osattava valita ja osattava tietää mitä on osattava, jotta pärjää tietoyhteiskunnassa, jonka kouluja luonnehtivat entistä enemmän luokattomuus, valinnaisuus ja erikoistuminen.

Voidaan myös sanoa, että koulutuspolitiikan ideaalivalitsija paikantuu eräänlaisena metaoletuksena lainsäädäntöön, koulutuspoliittisiin teksteihin ja linjauksiin, mutta myös arjen käytäntöarkkitehtuureihin. Olisi empiirinen kysymys selvittää esimerkiksi tekstianalyysin ja etnografioiden keinoin, miten koulutuspoliittinen ideaalivalitsija ilmenee eri strategioiden ja asiakirjojen sekä käytänteiden yhteyksissä. Opetussuunnitelmat kertovat, mitä opiskelijoilta odotetaan ja mitä heiltä edellytetään. Ideaalit ohjaavat oppilaitosten arkea, mutta tietysti niitä myös sovelletaan ja ne elävät konkreettisten kontekstien mukaan.

Usein ideaalit ovat julkilausumattomia. Hannu Simola (2005) on kirjoittanut koulunpidon puheavaruuksien sisältämistä erityisistä doksan alueista ja tarkoittaa niillä kiistämättömän ja keskustelemattoman alueita, joita eri eksperttikentän toimijat ylläpitävät usein tiedostamattomasti. Se on ”hyvin tiedettyä, mutta huonosti tunnettua” traditioiden, ajan ja tilan jakojen jäsentämää maailmaa. Sitä ei juuri sanoiteta ja siitä on vaikea puhua yhdessä. Doksa säätää automaattista ajattelua ja myös eri sukupuolia koskevat stereotypiat kytkeytyvät siihen. Simola ei mainitse sukupuolista mitään, mutta minä mainitsen.

Kokki ammattilaiskeittiössä selin kameraan.
Suomessa koulutuksen ja työelämän sukupuolen mukainen eriytyminen on poikkeuksellisen voimakasta. Vahvimmin segregaatio näkyy toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa. (Kuva: Michael Browning / Unsplash.)

Ideaalivalitsija tulee näkyväksi koulutusjärjestelmän reformeissa

Koulutusjärjestelmää on kehitetty ja uudistettu viimeisten vuosien aikana Suomessa usealla tavalla. Toisen asteen ammatillisen koulutuksen reformi (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.) on uudistanut koulutuksen rahoitusta, ohjausta, toimintaprosesseja, tutkintojärjestelmää sekä järjestäjärakenteita. Käytännössä opiskelijoiden opintopolkuja on yksilöllistetty, eli tutkinnon voi suorittaa aiempaa joustavammin ja henkilökohtaisessa tahdissa. Lukiouudistuksen (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.) keskeisimpiä sisältöjä on niin ikään opintopolkujen henkilökohtaistaminen. Samalla kehitetään oppiainerajat ylittävien opintojen suorittamista ja tiivistetään yhteistyötä korkeakoulujen kanssa. Peruskoulua on puolestaan kehitetty Uusi peruskoulu- (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.)ohjelman avulla. Ohjelmassa korostetaan oppijalähtöisyyttä, osaavia opettajia ja yhteisöllistä toimintakulttuuria. Lisäksi korkeakoulutuksen opiskelijavalintoja (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.) on uudistettu tavoitteena nopeuttaa ja aikaistaa siirtymää toiselta asteelta korkeakouluopintoihin.

Kaikki mainitut uudistukset painottavat opiskelijan ja oppilaan yksilöllisen tuen ja ohjauksen tarvetta sekä toisaalta alleviivaavat yhteisöllisten seikkojen tärkeyttä opiskelun prosessissa. Samalla erityisesti toisen asteen uudistusten keskeisenä oletuksena on, että opintopolut on osattava rakentaa entistä enemmän omatoimisesti. Ideaali: omatoiminen oppija, joka osaa pyytää neuvokkaasti pedagogista tukea. Opettaja on tässä mallissa lähinnä valmenteja, ”koutsi”, joka tukee ja luotsaa hoksaavaa oppijaa eteenpäin tämän itse valitsemalla väylällä.

Ideaalien ja todellisuuksien kohtaaminen

Miten ideaalit ja todellisuus kohtaavat, olisi konkreettisen tutkimuksen mentävä aukko. Millä tavoin mainitut ohjelmat ja reformit ovat onnistuneet luomaan oppilasyksilöä tukevia yhteisöllisiä rakenteita oppilaitosten käytäntöarkkitehtuureihin ja arkeen? Erityisesti opiskelijoiden itseohjautuvuuden periaatteesta ponnistavien amisreformin, lukiouudistuksen ja opiskelijavalintojen uudistamisen yhteisövaikutusten arviointi olisi erittäin keskeistä. Yhtä keskeistä olisi, että pedagogiset toimijat alhaalta ylös, pedagogisten uudistusten tekijät ja toteuttajat tutustuisivat oppilaiden todellisuuteen, paneutuisivat nykynuoruuden ehtoihin.

Miten ideaalit ja todellisuus kohtaavat, olisi konkreettisen tutkimuksen mentävä aukko.

Hannu Simolan vinkki kaikille uudistajille on iskevä. Simola puhuu seuraavassa yleisluontoisesti koulusta. Koulun asemasta voidaan käsitellä kaikenlaisia pedagogisia yhteisöjä sekä instituutioita, joita kehitetään, uudistetaan ja reformoidaan alati. Simolan tutkimusperustainen idea on, että koulun voivat uudistaa vain koulun perustoimijat, eli opettajat. Voin lisätä tähän kategoriaan myös muut koulun toimijat, kuten opot, kuraattorit, psykologit, terkkarit, koulunkäynnin avustajat ja koulunuorisotyöntekijät siellä missä heitä on? Simola (2015, 131) kohdistaakin sanansa pedagogisten yhteisöjen perustoimijoille: 

”Älkää aloittako tavoitteista vaan instituutioista ja sen toimijoista. Kysykää pikemminkin: millainen koulunne on historiallisesti ja sosiaalisesti? Mikä siellä toimii, mikä ei (instituutioanalyysi)? Kysykää millaisia oppilaanne ovat, mikä heitä kiinnostaa ja mitä he tarvitsevat (opiskelija-analyysi). Kysykää myös, millaisia opettajia olette, mitkä ovat teidän intressinne, millaisia ovat teidän vahvuutenne ja heikkoutenne (opettaja-analyysi).”

Tällaisten pedagogien tekemien yhteisten analyysien avulla päästään ideaalien maailmoista todellisuuksien maailmoihin.

Ideaalivalitsemista koronakriisissä?

Koronakriisi on iskenyt kovaa myös koulujen ja kaikkien oppilaitosten todellisuuksien maailmoihin. Kun esimerkiksi peruskoulu joutuu toimimaan kriisin vuoksi etätilassa, se korostaa vanhempien ja huoltajien toiminnan merkitystä. Heidät on vedetty yhtäkkiä mukaan pedagogiselle kehälle, vähintäänkin kodinomaisen koulun koutsiksi ja keittäjäksi. Tavanomaisesti koulu toimii kahden pedagogisen kehän muodostaman vuorovaikutteisen prosessin sykkeessä: OPSia omin versioin toteuttavien opettajien virallisen kehän ja oppilaiden muodostaman vertaisprosessien kehän välisinä liikkeinä (epävirallinen koulu). Korona-aikaan on siis kolme kehää liikkeessä. Arvaukseni on, että linjauksen vuoksi peruskoulun tasaava vaikutus yskii tai halvaantuu. Kaikkien lasten vanhemmat ja huoltajat eivät ole valmiuksissa huolehtimaan siitä, että pedagoginen prosessi ja oppiminen pysyy tasaisesti ja säällisin laaduin käynnissä kriisin ajan. Paradoksaalisesti syntyi tilanne, jossa 1970 -luvun alun instituutiokriittisen koulutussosiologian teesejä (Christie 1971) päästään testaamaan melkoisen kokeen antamin aineistoin.

Kun esimerkiksi peruskoulu joutuu toimimaan kriisin vuoksi etätilassa, se korostaa vanhempien ja huoltajien toiminnan merkitystä.

Koronakriisi voi käynnistää myös positiivisen prosessin. Kuvitelkaamme koulutuksen eetoksia ja kytköksiä. Koronakriisi kutsuu meitä siirtämään homo economicusta syrjemmälle. Maailma ei ole rationaalinen paikka, missä kaikki muuttujat voitaisiin kontrolloida ja hallita. Luokaamme nuorille lisää tilaa tällaiselle etsinnälle ja mahdollistakaamme heille kiinnipitävää tukea ja neuvokasta koutsausta.

. Koronakriisi kutsuu meitä siirtämään homo economicusta syrjemmälle. Maailma ei ole rationaalinen paikka, missä kaikki muuttujat voitaisiin kontrolloida ja hallita.

Kirjoittaja

Tommi Hoikkala

Lähteet

Ahvensalmi, Sini & Vanhalakka-Ruoho, Marjatta (2012) Opinnoissa menestyvien lukiotyttöjen koulu-uupumus elämänhistorian kontekstissa. Nuorisotutkimus 4(30) (2012), 21-33.

Christie, Nils (1971) Hvis skolen ikke fantes. Oslo: Universitets forlaget.

Hokka, Sanna (2004) Liian innokas mukautumaan? OECD:n koulutuspolitiikka ja Suomen vastauksia. Kasvatus: Suomen kasvatustieteellinen aikakauskirja 1(35), 34-54.

Niukko, Sanna (2008) OECD:n rooli Suomen koulutuspolitiikassa. Yhteiskuntapolitiikka 1(72), 94-97, Rinne, Risto; Kallo, Johanna; 

Simola, Hannu (2015) Koulutusihmeen paradoksit. Esseitä suomalaisesta koulutuspolitiikasta. Tampere: Vastapaino, s. 305.

Souto, Anne-Mari (2014) ”Kukaan ei kysy, mitä mulle kuuluu”: koulutuksen keskeyttäjät ja ammatilliseen koulutukseen kuulumisen ehdot. Nuorisotutkimus 4(32), 19-35.

Vartiainen, Hannu (2008) Onko taloustiede ihmistiede? Kansantaloudellinen aikakauskirja 4(104), 382-387.

Loppuviitteet

[1]Nuorille suunnatussa lukiokoulutuksessa keskeyttämisprosentti oli 3,2, nuorille suunnatussa ammatillisessa koulutuksessa 8,7, ammattikorkeakoulukoulutuksessa (ammattikorkeakoulututkinnot) 7,1 ja yliopistokoulutuksessa (alemmat ja ylemmät korkeakoulututkinnot) 5,9 prosenttia. Tiedot ilmenevät Tilastokeskuksen koulutustilastoista (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.).

Jaa somessa: