Camilla Nissinen: Meitä vastaan rikkoneet (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.). Tammi 2022. 375 s.
Viime vuosina on julkaistu useita romaaneja, jotka kertovat uskonnollisiin yhteisöihin kuuluvien ihmisten elämästä. Tarinat ovat sijoittuneet esimerkiksi vanhoillis- ja esikoislestadiolaisten, helluntailaisten, viidesläisten ja Jehovan todistajien maailmaan.
Monissa tarinoissa ovat nousseet esiin tiiviiden ja tiukkaan säännöstöön nojaavien yhteisöjen nurjat puolet. Tähän joukkoon liittyy nyt myös Camilla Nissisen esikoisromaani Meitä vastaan rikkoneet. Tarinassa seurataan Itä-Suomessa asuvan Siljan elämää alakoululaisesta nuoreksi aikuiseksi.
Päähenkilö ja minäkertoja Siljan perhe kuuluu Jehovan todistajiin ja varsinkin äiti Anneli vaalii ja vahtii, että perhe elää siten, kuin uskonyhteisön kunnon jäsenten kuuluu elää. Äidin silmien alla Silja istuu kiltisti ja siisteihin vaatteisiin puettuna tiistai-, torstai- ja sunnuntaikokouksissa, käy ihmisten ovilla jakamassa Vartiotorneja ja pitää sopivaa välimatkaa maailmallisiin koulukavereihin.
Elämä Jehovan todistajana tekee Siljasta monien silmissä kummajaisen. Aamunavauksen ajaksi Silja lähetetään käytävään istumaan, ja kun englannin tunnilla annetaan tehtäväksi kertoa joulunvietosta, Siljalla ei ole mitään sanottavaa, sillä uskontonsa vuoksi perhe ei vietä joulua.
Moni tavallinen asia on kiellettyä ja väärin. Mummin tyrkyttämät pääsiäismunat ovat syntiä, samoin luokkakaverin kouluun tuomat synttärikarkit. Silti Silja maistaa niitä salaa, mistä tietysti seuraa häpeän ja syyllisyyden tunteita.
Vaikeita ja lopulta hengenvaarallisia seurauksia aiheuttaneita tunteita Siljassa herättää myös loputon ulkonäön arviointi ja kyttääminen. Äiti vahtii jatkuvasti omia ja Siljan syömisiä, ja kommentoi suorasukaisesti, toisinaan jopa ilkeästi teini-ikäisen tyttärensä kehoa. Lopulta kaikista Siljan kokemista paineista seuraa paha syömishäiriö, joka johtaa osastohoitoon saakka.
Tarinaa kerrotaan kahdessa aikatasossa, vuoroin kuvataan lapsuutta ja teinivuosia, vuoroin parikymppisen Siljan kuntoutumista psykiatrisella osastolla. Aivan kirjan lopussa aikatasot viimein kohtaavat toisensa. Siljan vaiheiden lomaan kirjoittaja on liittänyt Jehovan todistajien julkaisuihin pohjautuvia katkelmia, jotka on oivaltavasti nivottu kiinni Siljan tarinan vaiheisiin ja yksityiskohtiin.
Teos on hyytävää luettavaa, ja Siljan kohtalo koskettaa syvästi. Nissinen tekee hyvin selväksi sen, miten vahingollista on elää eristävässä yhteisössä. Ulkonäön jatkuva vatvominen on yksi syy Siljan syömishäiriön puhkeamiseen, mutta varmasti kyse on siitäkin, että syömisen kontrollointi on suurin piirtein ainoa asia, johon tiukkaraamisen yhteisön jäsenellä on aidosti valtaa.
Tarina päättyy arkaan toiveikkuuteen, eikä teos muutenkaan ole läpeensä synkkä. Pieniä valonsäteitä tuo mukaan esimerkiksi Siljan ystävä Aapo, joka ei kuulu Jehovan todistajiin. Suhde on siis oikeastaan kielletty, eikä sillä ole mahdollisuutta kehittyä pitemmälle. Kuitenkin, kun Siljan elämä luisuu kohti pohjakosketusta, eikä ystäviä löydy edes seurakunnasta, Aapon kirjeet tuntuvat pitävän tyttöä pinnalla.
Jehovan todistajien oppeja, käytäntöjä ja arkea romaani kuvaa yksityiskohtaisesti, ja kirjan voi toki lukea silkasta uteliaisuudesta.
Teos on silti muistakin syitä tutustumisen arvoinen. Nissinen kirjoittaa selkeästi ja vetävästi ja onnistuu erinomaisesti etenkin tunteiden ja tunnelmien välittämisessä. Yksinäisyyden kipuilu, demonioppien vauhdittamat painajaiset tai häpeä, joka syntyy, kun kenttäkierroksella osuu koulukaverin ovelle, tuntuvat puristuksena myös lukijan rinnassa.
Marjo Jääskä
FM, vapaa kirjoittaja