Ella Paija: Soita minulle karusellin kelloa (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.). Tammi 2023. 363 s.
Kustantajan markkinointitekstien mukaan Ella Paijan esikoisteos Soita minulle karusellin kelloa on ”kesäinen trilleri”. Luonnehdinta pitää kyllä tavallaan paikkansa, mutta Paijan esikoisteos on paljon muutakin. Tarinassa todellisuus nyrjähtelee ja nuorten realistisen arjen kuvauksen keskelle kiilaa kauhua ja spekulatiivisen fiktion elementtejä.
Tarinassa tavataan joukko nuoria, jotka ovat tulleet kesätöihin huvipuistoon. Paikka on tunnistettavasti Tampereen Särkänniemi ja kaupunki on tarinassa muutenkin selvästi esillä.
Etelä-Pohjanmaalta kotoisin oleva Teemu on töissä ensimmäistä kesää. Pojalle on järjestynyt kätevä majoitus ulkomailla reissaavan tätinsä luota ja kesätyö uudella paikkakunnalla on kutkuttava mahdollisuus päästä pois tutuista ympyröistä.
Huvipuistotyöntekijöiden konkariosastoa ovat esimerkiksi Elina, Petra, Marianne ja Valtteri, joilla kaikilla on omat enemmän tai vähemmän painavat syynsä palata uudelleen töihin narunvetokojuille ja laitekuljettajiksi. Odotuksenmukaisesti tiiviissä yhteisössä syntyy monenlaista jännitettä ja kilpailuasetelmaa. Tunteet läikähtelevät moneen suuntaan. Ilmassa kipinöi paitsi ihastusta ja romantiikkaa, myös pettymystä ja katkeruutta.
Usein puuduttavan ja välillä aika raskaankin työn suola ovat ehdottomasti työkaverit. Porukka hitsautuu yhteen, viettää yhdessä aikaa myös vapaalla, ja mahdollisesti myös hiukan kasvaa ja kehittyy. Kliseinen ajatus ehkä, mutta intensiivisen kesän jälkeen kukaan ei enää ole ihan samanlainen kuin huhtikuussa, kun kevätviimaisessa säässä tutustuttiin työtehtäviin ja tavattiin työkaverit pitkän talven jälkeen tai kokonaan ensimmäistä kertaa.
Kesätyötodellisuuden kuplautuminen tuntuu hyvin uskottavalta ja resonoi varmasti monien lukijoiden kokemusten kanssa. Kesätyöpaikassa ollaan jollain tavalla irrallaan tavallisesta arjesta ja tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät välttämättä kuulu muulla tavoin elämään. Syksyn saapuminen ja työkavereista eroaminen onkin haikeaa, mutta samalla ehkä myös helpotus.
Erillisyys normiarjesta antaa mahdollisuuden myös siihen, että esimerkiksi sosiaalisten suhteiden rakentamisen voi aloittaa puhtaalta pöydältä. Itseluottamus ja varmuus toisten kohtaamiseen ei kuitenkaan synny hetkessä: ”Edelleen välillä Teemu huomasi, että jossain selkäpiissä kyti tarve lähteä ennen kuin muut lähtisivät ja hän jäisi yksin. Oli vaikeaa luottaa siihen, että hänestä oli tullut osa porukkaa.”
Paija kuvaa tätä kaikkea hyvin hienovaraisin keinoin ja onnistuneesti. Kesätyökokemuksen irrallisuutta korostaa erinomaisesti se, että lukijalle annetaan hyvin vähän tietoja nuorten taustoista. Oikeastaan vain Teemusta saadaan tietää hiukan enemmän.
Teemu nouseekin yhdeksi, mutta ei ainoaksi päähenkilöksi. Yksi keskeinen ääni nimittäin kuuluu näkökulmatekniikalla rakennetussa romaanissa huvipuistolle itselleen.
Huvipuiston tiuhaan toistuvat puheenvuorot ja puistossa tapahtuvat oudot onnettomuudet ja muut sattumukset tönivät tarinaa yhä uudelleen hyytävään suuntaan. Miksi törmäilyauto tuntui jahtaavan Teemua? Mihin 3-vuotias lapsi katosi? Liittyikö vuoristorataa korjanneen huoltomiehen putoamiseen jotakin kummallista?
Lukija törmää säännöllisesti pahoja aavistuksia herättäviin tapahtumiin tai johonkin todellisuutta venyttävään ja häiritsevään, eikä pääse keskittymään leppoisaan ihmissuhdekieputteluun tai edes hallituun perusjännitykseen.
Edes loppu ei armahda, sillä se jää aika avoimeksi, ja ainakin minulle tulee tunne, etten huomannut läheskään kaikkea, mitä teokseen oli piilotettu. Kirjan luvut ovat lyhyitä, ja sen lukee nopeasti, mutta hahmot ja tapahtumat jäävät kutittelemaan mieltä yllättävän pitkäksi aikaa.
Marjo Jääskä
FM, vapaa kirjoittaja