Ujuni Ahmed & Elina Hirvonen: Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.). WSOY 2022. 226 s.
Kansallisteatterin kotikirjailijaksi viime vuonna kutsuttu Ujuni Ahmed on ihmisoikeusaktivisti, joka tunnetaan etenkin vähemmistöön kuuluvien tyttöjen ja naisten hyväksi tehdystä työstä.
Kirjailijana hän esittäytyy meille nyt esikoisteoksellaan Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin. Teos on kirjoitettu yhdessä kirjailija Elina Hirvosen kanssa.
Somaliassa syntynyt ja Suomeen kolmevuotiaana saapunut Ahmed muistelee alle kouluikäisenä eläneensä ihan mukavaa elämää. Vaikka Kontulassa asuneella perheellä oli vaikeaa naapureiden kanssa ja aikuiset varoivat osumasta skinien reiteille, Ahmed ei vielä pohtinut oman elämänsä ja ympäröivän maailman eroja.
Ulkopuolisuuden tunteet vyöryivät rytinällä päälle, kun koulu alkoi. Luokan ainoalle ruskealle tytölle kävi selväksi, että valkoiset luokkakaverit elivät aika erilaisessa todellisuudessa. Esimerkiksi viikonloppu tarkoitti Ahmedille tuntikausien sessioita koraanikoulussa, väkivaltaisen opettajan ohjauksessa, ei suinkaan vapaa-aikaa, jonka saattoi käyttää niin kuin itse halusi.
Varsinaista vapaa-aikaa ei tosin ollut muulloinkaan, sillä velvollisuuksia riitti: pyykinpesua, ruoanlaittoa, pikkusisaruksista huolehtimista. Oikeutta huolettomaan, vastuista vapaaseen lapsuuteen ei ollut.
Vähitellen tyttöjen epäoikeudenmukainen kohtelu alkoi ärsyttää ja Ahmedin mieli täyttyi miksi-kysymyksistä ja ylhäältä annettujen totuuksien kyseenalaistamisesta. Yhteisön aikuiset kielsivät, rajoittivat ja kontrolloivat, mutta kukaan ei selittänyt tai perustellut mitään.
Perheen ja yhteisön ulkopuolellakaan ei kysytty, minkälaista elämää Ahmed haluaisi elää. Peruskoulun jälkeisiksi opinnoiksi suositeltiin automaattisesti lähihoitajakoulutusta, kuten tyypillisesti muillekin somalitytöille.
Ahmed ei kuitenkaan suostunut asettumaan raameihin, vaan karkaili kotoa ja kapinoi. Tanssitunneilla ja lukiossa oli käytävä vanhemmilta salaa ja huivi sujahti laukkuun heti, kun metro oli kiitänyt turvallisen matkan päähän kotikulmilta.
Tärkeäksi hengähdyspaikaksi muodostui Hakaniemen Tyttöjen talo. Siellä käydyillä keskusteluilla oli myös suuri merkitys siinä, että Ahmed ryhtyi tyttöjen silpomisen vastaiseen työhön. Tärkeä etappi saavutettiin vuonna 2020, kun eduskunta äänesti sen puolesta, että tyttöjen sukupuolielinten silpomisen kieltäminen kirjataan lakiin entistä selkeämmin.
Elämänvaiheidensa kuvaamisen ohessa Ahmed kysyy tärkeitä kysymyksiä. Hän pohtii esimerkiksi sitä, miksi vähemmistöyhteisöjen naisten ääni jää usein kuulumatta. ”Onko taustalla liian pitkälle mennyt ajatus kulttuurisesta sensitiivisyydestä vai se, että erilaisilta näyttävien naisten oikeuksia ei vain haluta tai osata tunnistaa ja ajaa”, hän miettii.
Ahmed toivoo nykyistä voimakkaampaa tukea valkoisilta feministeiltä ja ihmisoikeuksien puolustajilta, mutta muistuttaa, että haitallisia normeja pitää purkaa myös yhteisön sisältä päin. Hänen mukaansa olisi tärkeää, että ongelmia huomaavilla ja niistä kärsivillä ihmisillä olisi rohkeutta vaatia muutosta eikä hiljaisuudella päinvastoin pönkittää olemassa olevia rakenteita.
Rohkeuteen tarvitaan kuitenkin sitä, että kokee itsensä arvokkaaksi ja tasavertaiseksi muiden kanssa. Esikuvien ja roolimallien merkitystä ei voi tässä väheksyä. Jos ei koskaan näe aktiivisina toimijoina itsensä kaltaisia ihmisiä, on vaikeaa nousta nujertamista vastaan.
Alakouluikäiselle Ahmedille antoi voimaa Spice Girls -yhtyeen Mel B. Hän osoitti, että ruskea nainen voi tanssia, laulaa ja puhua kovalla äänellä, eikä hänellä tarvitse olla väljiä ja peittäviä vaatteita ja tarkasti huivin alle suitsittuja kiharoita.
Myös Ahmedin kirja voi olla jollekin nuorelle samalla tavalla havahduttava ja voimaannuttava kokemus. Kirja kertoo siitä, miltä tuntuu olla vääränlainen sekä omassa yhteisössä että suomalaisessa yhteiskunnassa, mutta myös siitä, miten ristiriidasta ja häpeästä on mahdollista vähitellen irrottautua.
Marjo Jääskä
FM, vapaa kirjoittaja