Olen käynyt Planetaarisen puutarhan kenttäasemalla vain kerran, sieniretken merkeissä, mutta se retki jäi mieleen. Ei ehkä siksi, että näkisin jotain erityisen näyttävää, vaan ennemminkin siksi, miten hiljaisuus, kosteus, metsän tuoksu ja sienien verkostot maan uumenissa herättivät kysymyksiä. Sienet rikastavat maaperää, käyttävät toisiaan, hyötyvät ja tekevät välttämättömästi enemmän kuin moni meistä arvaa. Kenttäasema tuntui olevan paikka, jossa nämä verkostot voisivat tulla näkyviksi, lähelle.
Lue myös sarjan kaksi muuta blogitekstiä:
Liisa Uljas: Planetaarinen puutarha monilajisen yhteistyön, kohtaamisen, toiminnan ja levon paikkana
Arttu Mattila: Jossakin kokoaan suuremmassa
Sammaleet hohtivat kosteina, kun lähdimme nuorten ja ohjaajien kanssa polkua pitkin metsään, missä jäkälät roikkuivat puun oksilla ja maa pehmeytti askeleen. Sienet: mustat, ruskeat, valkoiset, jotkin kumimaiset, jotkin hauraat, jokaisella oma salaisuus. Löysimme rouskuja, kanttarelleja ja paljon muuta. Opin, että sieni tekee paljon työtä, murtuu vanhasta puusta, sitoo hiiltä, puhdistaa, ravitsee.
Sienestämisen jälkeen tulimme nuotion ääreen. Kipinät kohosivat, ja savun aromi tarttui vaatteisiin ja hiuksiin. Istuin uusien ystävien kanssa, kuuntelin. Keskustelimme sienistä: mitä olimme löytäneet, miten niitä valmistetaan, miltä ne maistuvat. Aloin pohtimaan myös sitä, mitä Planetaarisen puutarhan kenttäasema voisi olla. Mitä merkitystä tällaisella paikalla on? Miten se voisi toimia siltojen rakentajana ihmisten ja luonnon välille?
”Mato matkalla puutarhaan”. Kuva: Paula Jantunen.
Mitä kenttäasema on ja voisi olla
Minulle kenttäasema on nyt jo enemmän kuin pelkkä tutkimuspaikka. Se on yhteisöllisyyden paikka, jossa nuoret ja vanhat, tutkijat ja sienestäjät, luontoharrastajat ja kaupunkilaiset voivat tulla yhteen, jakaa kokemuksia, oppia, hiljentyä. Se on paikka, jossa luonnollisia prosesseja, maaperän mikrobeja, sienirihmastoja, veden kulkua, saa nähdä, aistia, ymmärtää.
Minulle kenttäasema on nyt jo enemmän kuin pelkkä tutkimuspaikka.
Kenttäasema voisi olla myös oppimisympäristö: työpajoja, retkiä, istutuksia, seurannan projekteja, missä nuoret voisivat seurata metsän muutoksia, dokumentoida lajeja, ymmärtää biodiversiteettiä. Ja tärkeää: kenttäaseman tulisi kunnioittaa muiden lajien ja elinympäristöjen oikeutta olla. Seurata, miten sen rakentaminen, viljely tai istutukset vaikuttavat muihin lajeihin; miten minimoida haittaa muille metsän asukkaille.
Toiveeni ja odotukseni kenttäasemalta
Tämän yhden sieniretken jälkeen odotan kenttäasemalta seuraavaa:
- Saavutettavuus ja avoimuus. Että paikka on helppo löytää, että sinne voi tulla kuka tahansa, ei vain tutkijat. Että nuorilla, lapsilla, kaupunkilaisilla, yhdistyksillä olisi mahdollisuus tulla, osallistua, nähdä ja tuntea.
- Monimuotoisuus. Sekä lajiston että toiminnan suhteen. Että kenttäasemalla ei olisi vain “hyviä ja hyödyllisiä” kasveja tai hyönteisiä vaan myös niitä hiljaisia, vähän tunnettuja, joilla on oma paikkansa. Että osa tilasta jätettäisiin lähes koskemattomaksi, jotta luonnon omat prosessit saavat tilaa.
- Koulutus ja oppiminen. Sieniretki herätti minussa halun oppia lisää. Haluan, että kenttäasema tarjoaa oppimismahdollisuuksia: sienet, puiden juuret, maaperä, hiili, mikrobiomi… Ehkä opastettuja kierroksia, workshoppeja, dokumentaatiota, näyttelyitä, ehkä digitaalista seurantaa.
- Kestävyys ja eettisyys. Toivon, että kenttäasema kasvaa tavalla, joka kunnioittaa planeetan rajoja. Että viljely ja puutarhanhoito olisivat luonnon kanssa, ei luonnon kustannuksella: veden käyttö, kasvinsuojelu, lannoitteet. Kaikki mietittynä niin, että ekologinen jalanjälki olisi mahdollisimman pieni.
- Yhteisöllisyys. Että kenttäasema olisi paikka, jossa tavataan, juhlitaan, hiljennytään yhdessä. Että siellä voisi olla nuotio (kuten sieniretkellä), että siellä voisi olla satunnainen istuskelu, hengittäminen, tarinoiden vaihto.
Miksi tämä paikka puhuttelee
Planetaarisen puutarhan kenttäasema puhuttelee minua, koska se antaa mahdollisuuden pysähtyä. Meidän elämässämme on niin vähän paikkoja, joissa voi oikeasti kuunnella: metsää, sienirihmastoa, savun suhinaa, tulta, keskustelua, vaimeita ääniä yössä. Kenttäasema voisi olla sellainen hiljaisuuden ja kasvun paikka, pieni mutta merkittävä. Se tarjoaa toivon, että ihmiset voivat oppia, eivät vain teoriassa, vaan jalkojensa alla olevan maan kautta. Että syntyy kunnioitus luonnon hitaudelle, sen suhteille, sen hauraudelle ja sen voimalle.
Planetaarisen puutarhan kenttäasema puhuttelee minua, koska se antaa mahdollisuuden pysähtyä.
Toivon, että seuraavalla kerralla kun sinne menen, se ei ole vain sieniretki, vaan osa jatkuvaa polkua kohti ymmärrystä, sitoutumista ja yhteyttä. Että Planetaarisen puutarhan kenttäasema ei ole vain paikka tutkimukselle, vaan myös paikka sydämelle.
Kirjoittaja
Paula Jantunen
Olen 15-vuotias Otaniemen lukion opiskelija. Kävin Planetaarisen puutarhan kenttäasemalla ensimmäistä kertaa sieniretkellä syyskuussa 2025, ja siitä jäi tunne, että haluan ymmärtää luontoa myös hiljaisuuden ja kuuntelemisen kautta. Kiinnostun helposti paikoista, joissa tieteellinen ja henkilökohtainen näkökulma kohtaavat. Missä tutkimus, taide ja luonto voivat jutella keskenään.
Artikkelin pääkuva ”Kaverin sienet sieniretkeltä”: Paula Jantunen.