Torstaina 13.11. klo 15.00–17.00, perjantaina 14.11. klo 9–10.30 ja 10.30–12.00 (paikan päällä)
Puheenjohtajat:
Helena Ristaniemi, Tiina Lempinen, Oulun yliopisto
Menneisyys kietoutuu lukuisin tavoin nykyhetkeen muovaten nuorten elämää ja elämänkulkuja. Menneisyys on huokoista; se elää kehoissa, esineissä, tiloissa, uskomuksissa, tavoissa ja käytänteissä. Se siirtyy sukupolvelta toiselle perheen, sukulaissuhteiden ja lähiyhteisöjen kokemuksien, muistojen ja arvojen kautta mutta myös hiljaisuuksina, katkoksina ja ruumiillisena tietona. Työryhmässä tarkastelemme ylisukupolvisuutta jatkuvuutena, mutta myös säröilyjen ja muutosten kautta. Ylisukupolvisesti voivat siirtyä esimerkiksi syrjinnän, sorron, huono-osaisuuden ja väkivallan kokemukset mutta myös kannattelevat, yhteisöjä rakentavat ja koossapitävät kokemukset. Tutkimuksessa näitä teemoja on tavoiteltu monilla tieteenaloilla ja erilaisista teoreettisista lähtökohdista, esimerkiksi muistitietotutkimuksen, alkuperäiskansatutkimuksen, posthumanististen, uusmateriaalisten ja affektitutkimuksen lähestymistavoista käsin.
Työryhmässä kysymme, miten tutkimuksessa voidaan tavoittaa ja tarkastella esimerkiksi affektiivisesti, materiaalisesti tai sosiokulttuurisesti sukupolvelta toiselle siirtyviä ilmiöitä, ja miten ne ilmenevät elämänkulun eri vaiheissa. Esitykset voivat tarkastella ylisukupolvisuuteen kytkeytyviä teemoja empiirisistä, teoreettisista ja menetelmällisistä näkökulmista. Työryhmässä pohdimme yhdessä, miten menneisyys tuottaa nykyisyyttä ja tulevaisuutta? Miten menneisyys tulee läsnä olevaksi ja näkyväksi nuorten arjessa? Millaisia jännitteitä muotoutuu risteymissä, joissa nykyisyys törmää aiempien sukupolvien arvoihin, uskomuksiin ja käytänteisiin? Millaisin keinoin ylisukupolvisuuteen liittyviä kysymyksiä voidaan tarkastella ja tehdä näkyväksi tutkimuksessa?
Torstaina 13.11. klo 15–17
Tappajan trauma ylisukupolvisena sotakuormana
Sari Näre, Helsingin yliopisto
Alustukseni pohjautuu kirjaani ””Sodat esiäitieni silmin””, johon olen haarukoinut esivanhempiani koskettaneita sotia 1500-luvulta lähtien. Lähestyn aihetta sotavälitteisten traumojen kautta: sotien vaikutukset eivät jää vain sotaveteraanien kannettaviksi, vaan ne ovat moninaisia yhteisöjen ja perheiden hajoamisista lasten menetyksiin ja orpoutumisiin. Esityksessäni tarkastelen tappajan traumaa orpojen vanhempien lapsena. Äidinisäni osallistui 20-vuotiaana valkoisten joukoissa Tampereen valtaukseen, toimi sen jälkeen vartijana Hennalan vankileirillä ja kaatui talvisodassa. Tapettuaan vieläpä oman maan kansalaisia alitajuntaan jää helposti raastamaan kysymys, onko oikeus olla onnellinen. Jos olen tappanut muiden lapsia ja vanhempia, onko minulla oikeus nauttia omista lapsistani? Tappamiseen osallistuneen sotilaan omat lapset jäävät ikään kuin kärsimään rangaistusta vanhempansa puolesta. Vanhempien alitajunta on osa lasten kasvuympäristöä, jonne vanhemman salaisuus pesiytyy. Tappajavanhemman lapsen asema on siinä mielessä erilainen kuin uhriksi joutuneen vanhemman lapsen asema, että hän jää helpommin yksin salaisuuden kanssa eikä pysty kollektiivisesti käsittelemään traumaa samalla tavalla kuin esimerkiksi holokaustista selvinneet.
Käsittelen tappajan trauman vaikutuksia jälkipolvissa haamutunteiden kehyksessä. Kyse on meitä varjostavista tunteista, jotka eivät nouse omista kokemuksistamme vaan meitä edeltävien sukupolvien kokemuksista. Taustalla on psykodraaman kehittäjä Anne Schützenbergerin havainnot esivanhempisyndroomasta: irrationaalisilla peloilla ja psyykkisillä ongelmilla on kytkös (esi)vanhempien kokemuksiin. Piiloon jäävinä ne haamuistuvat kolmanteen ja neljänteenkin sukupolveen. Omalta kohdaltani olen rakentanut ns. terapeuttista sukupuuta, jota Murray Bowen on käsitteellistänyt jo 1960-luvulla. Menetelmää voidaan käyttää työskenneltäessä nuorten kanssa (esimerkiksi sijoitettujen), joilta on katkennut yhteys sukuhistoriaansa. Sukupuun rakentaminen toimii siten osana sukutraumojen purkamista.
Saamelaistytöt ja ylisukupolviset suhteet Saamenmaahan
Helena Ristaniemi, Oulun yliopisto
Esityksessäni tarkastelen saamelaistyttöjen ajassa muovautuvaa luontosuhdetta ja sitä, millä tavoin ylisukupolvisuus on läsnä luontosuhteen rakentumisessa, nuorten arjessa ja tulevaisuuskuvissa. Arktinen alue lämpenee jopa neljä kertaa muuta maailmaa nopeammin. Samalla pohjoisille alueille kohdistuu erilaisia maankäyttöä koskevia paineita, kuten vihreään siirtymään liittyvää teollisuutta, esimerkiksi tuulivoimaloiden sijoittamista Saamenmaalle, kasvavaa kaivosteollisuutta ja eurooppalaiseen puolustusyhteistyöhön ja Natoon liittyvän sotilaallisen läsnäolon tuomaa maankäyttötarvetta. Nämä erilaiset Saamenmaan maankäyttöön liittyvät kysymykset aiheuttavat konflikteja, ristiriitoja ja huolta saamelaisten, myös nuorten keskuudessa, kun keskiössä ovat sekä maan että saamelaisen kulttuurin kantokyky (esim. Näkkäläjärvi ym. 2025; Ristaniemi 2023).
Saamelaisen kulttuuriympäristön (Magga 2007; 2015) teoreettisen käsitteen ja alkuperäiskansafeministisen ajattelun (esim. Dankertsen 2022; Simpson 2017) pohjalta kuvaan, kuinka luonto on lapsuuden arkinen ympäristö ja kuinka suhde kehittyy kohti politisoituneempaa ymmärrystä luonnosta ja kulttuurista. Lapsuudessa suhdetta rakennetaan yhdessä ihmisten ja ei-ihmisten kanssa, kun taas nuorena aikuisena suhde muuttuu ja sitä tarkastellaan myös tulevien sukupolvien näkökulmasta. Suhde muovautuu ajalliseksi kudelmaksi, jossa erilaiset aikatasot limittyvät ja rakentavat tyttöjen suhdetta kotiseutualueeseensa. Esitykseni pohjautuu viisivuotiselle (2019–2023) laadulliselle pitkittäistutkimukselle 15–20-vuotiaiden Saamelaisalueelta kotoisin olevien saamelaistyttöjen kanssa.
Maskrosbarn: Lastensiirtoihin kietoutuvien ylisukupolvisten siirtymien affektiivinen kartoitus
Tiina Lempinen, Oulun yliopisto
Toisen maailmansodan aikana Suomesta evakuoitiin arviolta yli 70 000 lasta Ruotsiin, Tanskaan ja Norjaan ilman vanhempiaan. Heidät sijoitettiin sijaisperheisiin tai lastenkoteihin, ja osa heistä koki useita siirtoja sotien aikana. Näitä lapsia on sittemmin kutsuttu sotalapsiksi.
Esitykseni pohjautuu väitöstutkimukseni osatutkimukseen, jossa tarkastelen lastensiirtoja ylisukupolvisuuden näkökulmasta. Käsittelen sekä tutkimukseni tuloksia että sen kytkeytymistä posthumanistiseen filosofiaan ja feministisen affektitutkimuksen kenttään. Tutkimusaineisto on tuotettu luovan kollaasityöskentelyn avulla naisten kanssa, joiden äidit kokivat lapsuudessaan sotapakolaisuuden. Analyysissa olen hyödyntänyt affektiivista kartoitusta, jonka kautta kiinnitän erityistä huomiota muistelun ruumiillisuuteen, aistimellisuuteen ja heikosti tiedostettuihin ulottuvuuksiin.
Tutkimukseni kehittää lähestymistapaa, joka pyrkii välttämään vaikeiden ja traumaattisten kokemusten yksilöllistämistä ja patologisointia. Etenkin deleuze-guattarilaisesta ajattelusta ammentaen etäännyn aiemmista kollektiivisia traumoja käsittelevistä lähestymistavoista, jotka nojaavat klassiseen psykoanalyyttiseen teoriaan tai sosiokonstruktivismiin. Sen sijaan tavoittelen näkökulmaa, joka kietoo yhteen menneen, nykyisen ja tulevan, yksilöllisen ja yhteisöllisen sekä subjektiivisen ja sosiaalisen.
Perjantaina 14.11. klo 9.00–10.30
Drawings that make history: a viewing guide to understand early teens’ perspectives, identity traits, emotional and material worlds
Sinikka Selin, Tampereen yliopisto
Inés Matres, Helsingin yliopisto
Drawings made by minors are assets for understanding their perceptions of events and for addressing difficult subjects to talk or write about. However, when found in archives they pose methodological and ethical challenges if the makers, or the contexts of creation and collection are not known. These absences complicate including the voice of youths in matters that represent them. To overcome this, we propose a viewing guide by example of drawings made by early teens in Finland in two historical contexts: the process of European integration in the early 1990s and COVID-19 lockdown in 2020. Grounding the analysis in the motifs and their materiality, four viewings are proposed: one focuses on how these historical events are depicted, a second examines traits that evidence the makers’ youth, a third highlights emotions and states of mind, and a fourth zooms into the material and sensory experiences they transmit. This viewing guide demonstrates that drawings effectively capture not just youth’s perception of specific events, but also broader phenomena that affect early teens, opening possibilities to understand their experiences more holistically. This guide helps researchers appreciate drawings as personal narratives and informs future collection of similar materials to better include minors in curatorial processes.
Nuorten työhön liittyvät käytetyt ja käyttämättömät tulevaisuudenkuvat
Pasi Keski-Pukkila, Turun yliopisto
Nuorten henkilökohtaisia tulevaisuuksia käsiteltäessä ammatinvalinta sekä siihen liittyvät toiveet, pelot ja epävarmuudet nousevat usein keskeiseen rooliin. Yksilökeskeisyys, suorituspaineet sekä työmarkkinoiden epävakaus hankaloittavat ammatinvalintaan liittyvää päätöksentekoa. Lisäksi erilaiset tulevaisuutta koskevat olettamukset sekä syvälle juurtuneet valtarakenteet ohjaavat nuorten työhön liittyvien tulevaisuudenkuvien muodostumista. Nuoret eivät välttämättä tiedosta näiden tekijöiden alkuperää tai vaikutusta päätöksentekoonsa.
Nuorten työhön liittyvien tulevaisuudenkuvien muodostumista ja alkuperää on toistaiseksi tutkittu vähän ja vaikutustekijöiden merkitys voi jäädä hämäräksi. Tulevaisuudenkuvien muodostuminen on dynaaminen prosessi. Ne ovat usein jonkun toisen meille välittämiä, joten yhteiskunnalliset ja rakenteelliset tekijät niiden muodostumisessa tulisi ottaa kriittiseen tarkasteluun. Ilman kriittistä tarkastelua nuori saattaa helposti omaksua muiden sanelemia ja entiseen maailmaan perustuvia käytettyjä tulevaisuuksia, jotka eivät palvele nuoren omia tarpeita. Tiedostamattomat tai soveltumattomat oletukset voivat ohjata nuoria harhaan ja estää heitä kuvittelemasta vaihtoehtoisia tulevaisuuksia. Käytettyjen tulevaisuuksien omaksuminen voi ajan myötä aiheuttaa merkityksettömyyden tunteen ja altistaa masennukselle tai epätoivolle.
Tutkimukseni ensimmäinen artikkeli pyrkii vastaamaan erityisesti siihen, miten tietoiset ja tiedostamattomat olettamukset muokkaavat nuorten työhön liittyviä tulevaisuudenkuvia, mistä olettamukset ovat alun perin lähtöisin sekä miten tulevaisuudenkuvissa esiintyvät arvot, motivaatiotekijät ja valtarakenteet ilmenevät. Tutkimus tarkastelee nuorten työhön liittyviä tulevaisuudenkuvia hyödyntäen kirjoittajan itse kehittämiä tulevaisuustyöpajoja. Aineistonkeruun ensimmäisen osan työpajoihin osallistui yhteensä 132 lukiolaista seitsemästä lukiosta. Suurin osa lukioista sijaitsi Uudellamaalla, mutta mukana oli myös lukioita Varsinais-Suomesta, Satakunnasta sekä Kanta-Hämeestä. Työpajan tarkoituksena oli syventyä nuorten työhön liittyvien tulevaisuudenkuvien tiedostamattomiin osiin ja tuoda esille nuorten moninaisia narratiiveja menneisyydestä ja tulevaisuudesta heidän omilla äänillään. Datan analysoinnissa hyödynnetään kriittistä kerrosanalyysia (Causal Layered Analysis). Kriittisen kerrosanalyysin avulla on mahdollista paljastaa ajattelustamme tiedostamattomia olettamuksia, metaforia, juurtuneita ajattelumalleja sekä maailmankuvia.
Tutkimuksen tavoitteena on vahvistaa nuorten valmiuksia tarkastella tulevaisuudenkuviaan kriittisesti sekä hahmottaa toivottavia ja vaihtoehtoisia tulevaisuuksia. Samalla tutkimus pyrkii tarjoamaan opinto- ja uraohjauksen kentälle keinoja, joiden avulla nuoret voivat vapautua ulkopuolisten odotusten ja normien rajoitteista sekä rakentaa mielekkäitä sekä omannäköisiään tulevaisuudenkuvia.
Perjantaina 14.11. klo 10.30–12.00
Lapsuusajan haitalliset kokemukset ja matala sosioekonominen asema suomalaisissa perheissä: yhteys ja sen muutokset
Hanne Lamberg, Tampereen yliopisto
Haavoittuvuustekijät kasautuvat usein samoihin perheisiin. Lapsuusajan haitalliset kokemukset ja matala sosioekonominen asema tunnistetaan tutkimuksissa itsenäisiksi riskitekijöiksi, joilla on negatiivisia vaikutuksia yksilöiden hyvinvointiin ja elämänkulkuun. Näiden ilmiöiden yhteenkietoutuneisuus on myös tunnistettu erityisesti kansainvälisessä tutkimuksessa.
Tarkastelemme sosioekonomisen aseman ja neljän lapsuusajan haitallisen kokemuksen välistä yhteyttä suomalaisissa perheissä rekisteritutkimuksen keinoin. Aineistona käytetään Tilastokeskuksen FOLK-rekisteriaineistoa yhdistettynä poliisin ja terveydenhuollon tietoihin. Tarkastelussa ovat kaikki syntymäkohortit vuosien 1987 ja 2011 välillä sekä heidän , vanhempansa. Sosioekonomisen aseman ja haitallisten kokemusten välistä yhteyttä mitataan lasten ollessa 10-vuotiaita.
Vanhempien matala sosioekonominen asema määrittyy niin, että vähintään toisella vanhemmista on vähintään kaksi kolmesta seuraavasta: korkeintaan perusasteen koulutus, pitkäaikainen työttömyys ja/tai pitkäaikainen toimeentulotuen tarve. Lapsen kokemat neljä haitallista kokemusta ovat vanhemman vakava päihdeongelma, vanhemman vakava mielenterveysongelma, vanhemman rikollisuus ja vanhemman kuolema. Kiinnostus kohdistuu sekä sosioekonomisen aseman ja haitallisten kokemusten väliseen yhteyteen että yhteyden ajalliseen muutokseen viime vuosikymmenten aikana. Esityksessä kuvataan tutkimuksen alustavia tuloksia.
Nuoren itsetuhoisuus, itsenäistyminen ja perheen vuorovaikutus. Kolme kipeää tarinaa aikuiseksi kasvusta
Kati Kataja, Tampereen yliopisto
Veera Nieminen, Tampereen yliopisto
Nuoren itsetuhoiset ajatukset jäävät usein tunnistamatta perheessä. Itsemurha-ajatuksiin liittyy paljon häpeää ja muita kipeitä tunteita, joiden vuoksi niistä on hankalaa puhua. Tämän vuoksi perheen tai muiden läheisten voi olla vaikeaa tukea itsetuhoista nuorta, ja nuoren itsemurha tai sen yritys voivatkin tulla perheelle täytenä yllätyksenä. Tutkimuksessamme tarkastelemme, miten nuoren itsetuhoiset ajatukset tulevat ilmi perheessä elämänvaiheessa, jossa nuori pyrkii ottamaan etäisyyttä vanhempiinsa itsenäistyessään aikuiseksi.
Aikaisemman tutkimuksen pohjalta tiedetään, että itsetuhoiset ajatukset ja teot lisääntyvät ja saavuttavat korkeimman tasonsa nuoruuden aikana, mutta tästä huolimatta itsetuhoista käyttäytymistä on tutkittu ja teoretisoitu eniten aikuisväestössä. Nuoruusiän keskeisimpiä kehitystehtäviä on yksilöllistyminen ja eriytyminen suhteessa vanhempiin, mikä voi ilmetä vanhempien auktoriteetin ja elämäntyylin kyseenalaistamisena ja toisaalta tukeutumisena entistä vahvemmin vertaissuhteisiin. Autonomian tarpeen korostuminen edellyttää muutosta lapsen ja vanhemman välisessä suhteessa.
Tutkimuksessamme hyödynnämme laadullista monitapaustutkimusta, jossa itsemurhasta viestimisen erilaiset muodot, perhevuorovaikutusmallit ja nuoren itsenäistymiskehityksen erilaiset tyypit yhdistellään fiktiivisiksi tyyppitarinoiksi. Tutkimuksen aineistona toimii yhteensä 16 puolistrukturoitua teemahaastattelua: kahdeksan itsemurhaa yrittäneen nuoren haastattelua ja kahdeksan haastattelua vanhemmilta, joiden nuori on tehnyt itsemurhan. Aineiston pohjalta analysoimme kolme erilaista tapauskuvausta, joissa nuoren itsetuhoisuus osana itsenäistymiskehitystä on kulkenut erilaisen polun. 1) Avoin itsemurhapuhe lapsi-vanhempi-riippuvuussuhteessa, 2) Kätketty kipu osana korostunutta etäisyyden ottoa ja 3) Minäkuvan jäsentyminen itsenäistymisprosessin edetessä. Nämä kolme aikuiseksi kasvamisen tarinaa avaamme tarkemmin esityksessämme.
Itsemurhan tiedetään olevan monitekijäinen prosessi, jossa yksittäisiä syy-seuraus-suhteita on mahdoton osoittaa. Perhesuhteiden tai perheen vuorovaikutusmallien yhteydestä nuorten itsemurhiin on tutkimusnäyttöä, mutta kokonaisuudet ovat kompleksisia. Perhevuorovaikutuksen piirteet voivatkin yhdessä muiden vaikuttavien tekijöiden kanssa toimia niin suojaavina kuin riskitekijöinä nuoruusiän itsetuhoisuudelle. Nuoren kasvaessa aikuiseksi hänen kehittyvän autonomian kokemuksensa kunnioittaminen ja toisaalta siihen puuttumisen tarpeen tunnistaminen tilanteissa, joissa nuorella on vakavia itsetuhoisia ajatuksia, on vanhemmille haastavaa tasapainottelua. Näihin tilanteisiin perheet tarvitsevat sekä tietoa että käytännön tukea ja työkaluja.
Sijaishuollosta itsenäistyneiden nuorten tulevaisuuden toiveet – Menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden yhtymäpinnoilla
Outi Hokkanen, Lapin yliopisto
Esityksessä tuon keskusteltavaksi, miten sijaishuollosta itsenäistyneiden nuorten odotukset aikuisuudesta ja toiveet tulevaisuudesta rakentuvat. Tutkimusaineistoni muodostuu 15 sijaishuollosta itsenäistyneen, jälkihuollon palveluissa oleva nuoren ja 10 lastensuojelun kokemusasiantuntijana toimivan nuoren ja nuoren aikuisen yksilöhaastatteluista. Tutkimusaineisto on kerätty vuonna 2024 osana Jäkälä – Jälkihuoltopalveluiden kehittäminen Lapissa -hankkeen (2024–2027) kehittämistyötä. Alustava tutkimuskysymykseni on: ”Millaisia tulevaisuuden toiveita sijaishuollosta itsenäistyneillä nuorilla on? Ja millaisissa yhteiskunnallisissa reunaehdoissa nuorten tulevaisuuden odotukset merkityksellistyvät?”
Olen analysoinut nuorten toiveita ja niissä merkityksellistyvää tulevaisuuden toivoa aineistolähtöisesti. Nuorten toiveet rakentuvat havaintojeni mukaan identiteettilähtöisesti, aikuisuuteen kohdistuvista odotuksista ja sidottuina yhteiskunnan normeihin. Toivo merkityksellistyy nuoren tulevaisuuteen kohdistamien odotusten ja toiveiden, yhteiskunnallisten reunaehtojen ja kulttuurisidonnaisen malliaikuisuuden yhtymäpinnoilla. Nuorten kokemat vaihtoehtoiset tulevaisuudennäkymät kytkeytyvät aina niihin resursseihin, joita nuorella on käytössään tai joihin hänellä on pääsy (Tolonen & Aapola-Kari 2021, 119). Toivotun tulevaisuuden tavoittamiseksi nuoren on luotettava toiveidensa saavutettavuuteen ja omaan kyvykkyyteensä niiden saavuttamisessa (Snyder ym. 2018). Nuoren uskomukset omista toimijuuden mahdollisuuksista heijastuvatkin aiempiin kokemuksiin, jotka määrittelevät myös koettuja tulevaisuuden mahdollisuuksia (Lötjönen 2024).
Sijaishuollosta itsenäistyvät nuoret kohtaavat aikuisuuden, jossa menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus voivat asettua hyvinkin erilaisiin asetelmiin suhteessa toisiinsa. Nuoret rakentavat tulevaisuuden aikuisuuttaan menneisyyttä ja nykyisyyttä yhdistämällä tai tietoisesti erottamalla. Sijaishuollosta itsenäistyneiden nuorten toiveet ja toiveiden asettamisen yhteiskunnalliset rajat auttavat tunnistamaan toivon mahdollista ehdollisuutta ja ylisukupolvista eriarvoisuutta itsenäistyvien nuorten elämässä ja laajemmin yhteiskunnassa.
Teen väitöskirjaa sijaishuollosta itsenäistyneiden nuorten ja nuorten aikuisten kokemuksista lastensuojelun jälkihuollon aikaisista elämänkulullisista siirtymistä ja siirtymille muodostuvia merkityksenantoja. Kirjoitan väitöskirjani ensimmäistä artikkelia nuorten toiveista ja tulevaisuuden toivosta.
Lähteet:
Lötjönen, K. (2024). Meritokratia reiluna epätasa-arvona – Nuorten käsityksiä mahdollisuuksien tasa-arvosta ja toimijuuden mahdollisuuksista. Sosiologia: Westermarck -seuran julkaisu, 61(1), 25–43.
Snyder, C. R., Rand, K. L. & Sigmon, D. R. (2018). Hope Theory: A Member of the Positive Psychology Family. https://doi.org/10.1093/oxfordhb/9780199399314.013.3
Tolonen, T. & Aapola-Kari, S. (2021). Nuorten toisen asteen koulutusvalinnat: pääomat, strategiat ja koulutuksellisen arvon muotoutuminen. Sosiologia: Westermarck-seuran julkaisu, 58(2), 117–133.