Chairs:
Henni Alava (Tampere University)
Riikka Era (Tampere University)
Annika Lehtonen (Tampere University)
Maija-Eliina Sequeira (University of Helsinki)
Thursday Nov 9th 2023 at 9–11.30 (hybrid)
This workshop calls for reflection on how hope is grappled with methodologically, analytically and emotionally in qualitative research with children and adolescents. In anthropological debates on hope, a distinction has been made between intransitive hope, that is, the affect of hopefulness, and transitive hope, which orients towards an object, as in a hope for something (Jansen 2016). While studies on the ‘political economy of hope’ have focused on how the distribution of hope by the state (Hage 2003) and other institutions functions as a form of governing, others have sought to identify and replicate hope as an alternative to the backward-orientation typical of critical social science (Miyazaki 2006). While some scholars have insisted on approaching ‘‘hope as an ethnographic category in critical analysis rather than a normative banner in manifestos of optimism’ (Kleist and Jansen 2016, 373–4), others emphasise that a critical stance can be combined with empathetic recognition of the hopes and hopelessness encountered during the research process (Alava 2023).
We invite qualitative researchers from diverse disciplinary backgrounds to draw on these or other sources of inspiration to reflect on hope in research with young people. How do the ”political economies of hope” both constrain and enable our young interlocutors’ lives? What specific hopes can we identify young people expressing and manifesting, and what do we do when those hopes starkly contrast with our own? How do we grapple with our own feelings of hopefulness and hopelessness? In addition to methodological reflections on planned, completed or on-going work, papers (which may be in English or Finnish) can also explicate theoretical and conceptual tools researchers use to grapple with these questions.
Vastaanottokeskuksen lapsuudet
Riikka Era (Tampereen yliopisto)
Kesäkuussa 2023 Suomessa oli 108 toiminnassa olevaa aikuisille sekä perheille tarkoitettua vastaanottokeskusta (Maahanmuuttovirasto). Keskusten asukkaat ovat joko tilapäisen suojelun päätöksellä olevia henkilöitä tai turvapaikanhakijoita. Erilaisista kulttuurisista taustoista tulevat ihmiset asuvat tiiviisti yhdessä, perheiden tilanteet ovat usein henkisesti hyvin kuormittavia ja osalla asukkaista on erittäin traumaattisia kokemuksia takanaan.
Henkilö, jolle on myönnetty tilapäistä suojelua, voi hakea kotikuntaa asuttuaan Suomessa vuoden ajan. Turvapaikanhakijasta tulee kunnan asukas siinä vaiheessa, kun hän saa myönteisen turvapaikkapäätöksen. Kotikunnan saaminen merkitsee vastaanottopalveluiden päättymistä ja henkilön siirtymistä kunnan palveluiden pariin, esimerkiksi pienille lapsille oikeutta varhaiskasvatukseen. Kuntapaikan saaminen ei ole vain byrokraattinen muutos, vaan se merkitsee siirtymää liminaalitilasta pysyvämpään tilaan, osaksi yhteisöä ja yhteiskuntaa.
Väitöstutkimukseni keskittyy pienten lasten arkeen vastaanottokeskuksessa. Vastaanottokeskuksessa ei ole yhtä lapsuutta, jota kaikki lapset eläisivät, vaan siellä on useita erilaisia lapsuuksia. Vaikka seinät ympärillä ovat yhteiset, vaikuttavat lasten arkiseen elämään heidän kulttuuriset taustansa, heidän perheensä omat tavat ja tottumukset sekä heidän yksilölliset elämänkokemuksensa. Toteutin tutkimukseni aineiston tuotannon lasten ja perheiden kanssa etnografisesti havainnoiden ja yhteisiä toimintahetkiä toteuttaen päästäkseni juuri näiden moninaisten elettyjen arkien äärelle lasten itsensä johdattamana.
Kenttätyöjaksoni eräässä suomalaisessa vastaanottokeskuksessa sijoittui tämän vuoden toukokuun alusta elokuun loppuun. Tämän jakson aikana tutustuin perheisiin, jotka olivat anoneet tilapäistä suojelua ja heillä oli tullut vuosi Suomessa oleskelua täyteen keväällä, joten he saivat hakea kotikuntaa. Tutustuin perheisiin, jotka olivat aluksi asuneet yksityismajoituksessa, mutta olivat päätyneet hakeutumaan vastaanottokeskukseen keskusmajoitukseen. Sain tutustua perheisiin, jotka olivat vasta saapuneet Suomeen. Sain tutustua perheisiin, jotka olivat olleet Suomessa jo pidempään. Sain tutustua lapsiin, jotka olivat syntyneet Suomessa, ja aloittivat syksyllä esikoulun.
Vastaanottokeskuksen aikuiset asukkaat odottavat ja toivovat, jotkut sodan päättymistä, toiset maahanmuuttoviraston päätöstä, kaikki ratkaisua liminaaliin tilanteeseensa. Puheenvuorossani tulen esittelemään alustavia havaintojani pienten lasten arjesta tällaisessa toivon ja epätoivon tihentämässä ilmapiirissä. Reflektoin myös omaa tutkijan positiotani tilanteessa, jossa yhteiskunnallinen keskustelu sekä poliittinen suunta tuottavat toivottomuuden tunteita liittyen tutkimuskumppaneideni tulevaisuuteen.
Exploring Hope: A Comparative Analysis of Ecological, Social, and Economic Values among Generation X and Millennials
Helena Helve (Emerita Professor at Tampere University)
This paper delves into a comprehensive exploration of ecological, social, and economic values, focusing on the attitudes of hope, within the context of Generation X and Millennials. The study specifically investigates the youth of Finland from Generation X (born in the 1960s and 1970s) and Millennials (born in the 1980s and 1990s), comparing their perspectives. Data spanning various years—1992, 1995, 2011, and 2015—were collected through consistent attitude scales that address topics including solidarity, environmental concerns, gender dynamics, work, science and technology, immigration, economic well-being, and politics. The research employs factor analysis to discern the underlying value structures inherent in the youth of both generations.
Among the shared value structures of Generation X and Millennials are humanism, traditionalism, individualism, and globalism. Interestingly, the study unveils a decline in postmaterialist values during periods of economic downturn, which consequently impacted solidarity attitudes. Notably, expressions of solidarity were more easily directed towards individuals within one’s own country rather than those from foreign nations. Generation X youth demonstrated socio-democratic solidarity attitudes towards fellow citizens, while Millennials exhibited liberal solidarity, particularly towards disadvantaged people of society. A gender-based analysis reveals that young females from both generations exhibited more postmaterialistic values, such as gender equality, ethnic tolerance, globalization, and environmental consciousness. Conversely, young males displayed more materialist values and a heightened trust in science and technology.
Furthermore, the research discovered positive forward-looking attitudes among young Millennials, indicative of their potential to contribute to a comprehensive sense of identity. The emergence of nationalist values within the Millennial cohort is also noteworthy.
This study’s findings prompt critical discussions on youth, solidarity, and values. It sheds light on how historical and socio-economic contexts shape generational outlooks, and the implications of these findings are discussed.
Feeling the field Hopeless researcher among street-connected children and youth in urban Brazil
Annika Lehtonen (Tampere University)
In this presentation, I discuss the methodological reflections regarding difficult emotions in my PhD fieldwork with children and young people living between their home communities and the street in two Brazilian cities. The first part of the ethnographic data was collected in Recife in 20182019 and the second part of the data was collected in Salvador in 20222023. The participants were 16 children and young people aged 1017, two family members, and six professionals working with them.
After going through profound research ethics processes in three different ethics committees in Finland and Brazil twice, I had reflected quite a lot on the possible challenges and ethical dilemmas regarding the research participants. How to be respectful, to honor childrens and young peoples right to be silent, to approach difficult and even traumatic topics, and to obtain informed consent all highly important topics throughout the fieldwork. While focusing on the research participants, and on not doing harm on the field, I realized I had embodied the role of being on the field solely for others; it is not about me, as it should not be. Still, what happened was that I put myself aside in the fear of being too self-involved. In this presentation, I discuss some of the day-to-day encounters on the field, where the conversations with the participating young people raised challenging emotions. Through this, I aim to illuminate my journey toward accepting my vulnerabilities as a human and a researcher. I claim that the most ethical way to do ethnography with people in vulnerable situations, especially with children and youth, is to acknowledge our limits as researchers and to allow us to focus on our own feelings on the field from time to time.”
Nuorten tapa hahmottaa solidaarisuutta luo toivoa
Tiina Määttä (Tampereen yliopisto, Porin yliopistokeskus)
Riikka Korkiamäki (Tampereen yliopisto, Porin yliopistokeskus)
Tässä puheenvuorossa hyödynnämme solidaarisuuden käsitettä sen esiin nostamiseen, miten nuorten tapa olla maailmassa on toivoa herättävää. Puheenvuoromme perustuu aineistoon, joka on tuotettu vuonna 2023 Suomen Akatemian rahoittamassa SoliPro-hankkeessa (20222026). Hankkeessa on kerätty nuorten koulussa tuottamia fantasiakerronnallisia eläytymistarinoita, joiden avulla kartoitetaan nuorten keskinäisten solidariteettien perusteita, motiiveja ja käytäntöjä.
Perinteisesti solidaarisuuden tunteen ja käytäntöjen on ajateltu nousevan samankaltaisista arvoista. Tällöin saattaa jäädä tunnistamatta, mihin solidaarisuus perustuu ja miten sitä osoitetaan tämän päivän nuorten arvopluralistisessa maailmassa. Tutkimuksessamme pyrimme ymmärtämään nuorten solidaarisuuden mekanismeja irrottautuen moraalisista hierarkioista, joissa aikuiset ovat moraalin valvojia sosiaalisessa järjestyksessä. Millaisista lähteistä solidaarisuus rakentuu ja miten se ilmenee silloin, kun nuoret saavat itse luoda kuvitteellisen kouluympäristön ja päättää yksinvaltaisesti solidaarisuuden perusteista ilman tuomituksi tulemisen pelkoa? Puheenvuorossamme haluamme herättää ajatuksia siitä, millaista solidaarisuutta yhteiskunnassa tarvitaan ja mitä aikuiset voivat oppia nuorten tavasta olla maailmassa.
Aineistossa merkillepantavaa on perinteisen samankaltaisuuteen perustuvan solidaarisuuden vähäisyys. Lisäksi aineistoissa ei juurikaan näy aikuisille ominainen solidaarisuuden kohteen omistaminen. Affektiivinen solidaarisuus ei siis tässä aineistossa perustu säälintunteeseen, kuten vaikuttaa olevan tyypillistä aikuisten kesken. Nuorten tarinoissa ovat läsnä eksistentiaaliset kysymykset ihmisen suhteesta toisiin. Niissä näkyy myös solidaarisuus, joka on hallitsematon ja lähes mystinen. Se, että nuoret tässä tutkimuksessa eivät aikuisten tavoin halua ensisijaisesti omistaa solidaarisuuden kohdetta, on toivoa herättävää ja toivottavasti aikuisia herättelevää. Nuorilta kerätyssä aineistossa solidaarisuus palaa ihmisyyttä koskevien peruskysymysten äärelle. Nuoret tunnistavat oman haavoittuvaisuutensa ja sen, etteivät selviä ilman toisia.
Hope and robotics in the context of rehabilitation
Satu Reivonen-Sim (Doctoral researcher University of Helsinki)
Exoskeletons (wearable robots) are becoming increasingly used in rehabilitation with children with congenital disability. Media attention around this new technology has focused on ideas of success, recovery and potential. Disability, in this context, is often constructed as a tragedy to fix and overcome. In my doctoral research, I aim to explore the embodied experiences, expectations and perspectives of children and young people and their parents around wearable robots used in neurological physical rehabilitation. In my research, I am interested in the socio-cultural context in which these experiences, expectations (and possibly hopes) and perspectives are formed and how do they relate to the children and young peoples sense of self and the construction of dis/ability. Rehabilitation and technology is often associated with a sense of hope. How does sense of hope emerge in this context and what does it tell us about assumptions and views around disability? What might hope have to do with fear or worry in the context of rehabilitation and what does this mean for the experience of growing up with a disability in todays world.